Istumalakossa

Luimme mieheni kanssa vähän aikaa sitten artikkelin istumatyön epäterveellisyydestä ja se pisti ajattelemaan. Istumme joka päivä työssämme ja kotiin tultuamme istumme vähän lisää. Yritämme kyllä liikkua säännöllisesti, n 4h/vko, mutta kaikkeen istumiseen suhteutettuna liikunnan määrä tuntuu aika suurelta.  Artikkelin mukaan istumatyö mm. vaikuttaa hidastavasti aineenvaihduntaan, jolloin rasva pääsee paremmin varastoitumaan ja tekemään tuhojaan. Oma lukunsa ovat varmaankin erilaiset selkä-ja niskajumit, joista minun alallani moni vanhempi työntekijä näyttää jo kärsivän.

Siispä päätimme vuoden lopuksi tehdä pienen kokeilun ja katsoa edistäisikö se terveyttämme. Ajatuksena minulla ja miehelläni oli seistä vähintään kolme tuntia työpäivän aikana. Saamme molemmat pöytämme helposti nostettua riittävän korkealle, joten ainakin ergonomia ei siltä osin muodostu esteeksi. Emme ole sen tarkemmin miettineet kuinka mittaamme kokeilumme tuloksia, kenties ihan vain pelkästään oman fiiliksen perusteella mennään.

Tänään on kokeilun ensimmäinen päivä ja nostin heti aamulla reippaasti pöytäni oikealle tasolle. On parempi aloittaa heti. Pöydän korkeus huomattiin toimistolla välittömästi ja moni tuli asiasta ihan kysymäänkin. Sepustin kiltisti tarinani, moni tuntui olevan samaa mieltä kanssani siitä että olisi joskus ihan hyvä seistäkin. Olen siinä mielessä onnekas että minulla on käytössäni sähköinen pöytä, jonka saa nostettua ja laskettua nappia painamalla, mutta monilla kollegoillani on ihan tavallinen pöytä, jonka ylös vain ruuvaamalla jokaista jalkaa erikseen ja kukapas jaksaisi päivittäin moista jumppaa?

Ensimmäisenä päivänä onnistun seisomaan 3,5 tuntia. Puolentoista tunnin seisominen alkaa tuntua jaloissa, mutta onneksi ruokatauko ja pikkupalaverit tarjoavat pieniä breikkejä rupeamaan. Loppupäivästä huomasin jo melkein kiemurtelevani tuolini ympärillä, joten päätin antaa itselleni armon ja istua. Totuttelu uuteen työasentoon vie kuitenkin aikaa enkä halua tappaa hassua innostustani heti alkuvaiheessa. Jos kokeilu kestää alkuinnostusta pidemmälle, raportoin lisää.

Maya 3: Life - Death - Time

Kävimme juhlistamassa tänä vuonna itsenäisyyspäivää vähän erilaisella tavalla, pistäydyimme nimittäin Didrichsenin taidemuseossa katsomassa Maya III -näyttelyn. Olen ollut pikkutytöstä saakka innostunut historiasta, haaveilinpa joskus arkeologin työstäkin, olkoonkin että minun kuvitelmissani arkeologia oli yhtä vauhdikasta menoa kuin Indiana Jones -leffoissa. Mayat taas ovat minun (vilkkaahkossa) mielikuvituksessani lähinnä lapsuudensarjakuvista tuttu kansa, kulta-aarteineen ja ihmisuhreineen.

Näyttely kuvaa Mayojen ajankäsitystä, joka onkin kovin ajankohtainen juuri nyt, onhan Mayojen kalenterin mukainen maailmanlopun päivä jo ensi viikolla. Muina aiheina ovat arkinen elämä ja kuolema. Pieni Indiana Jonesini kieltämättä heräsi hetkeksi eloon katsellessani taidokkaita esineitä ja ihmellessäni kuinka savesta tehdyt kulhot ovat ylipäätään voineet säilyä niin hyvässä kunnossa vuosisatoja. Ennenkuin huomasinkaan huomasin jo "tulkitsevani" sarjakuvista ammentamillani laajoilla ja taatusti pätevillä tiedoilla kaikenmoisia kaiverruksia, miehelläni mahtoi olla hauskaa...

Näyttelyn kiinnostavin elementti oli museon alakerrassa sijaitseva alamaailma, jossa paitsi kurkistettiin kuolemaan liittyviin riitteihin, myös luolaan josta esineitä oli löydetty. Olipa mukana valokuvakin paikasta, josta eräs kivinen koodekin säilytykseen tarkoitettu rasia oli löydetty. Erittäin siistiä!

Näyttelyn teemoihin liittyen järjestetään Yliopistomuseolla arkeologi, professori Arthur Demaresitn luento 20.12.2012 klo 17:30 - 19:00. Luennon aiheena on “Endings and Beginnings:  The Ancient Mayan Civilization and the December 21st 2012 Apocalypse” ja sinne on vapaa pääsy, ilmoittauminen tapahtuu Didrichsenin museon sivujen kautta.

Kiinnostuneille kerrottakoon vielä että museon näyttelyyn on vapaa pääsy maailmanloppupäivänä (21.12.2012) ja jos hyvin käy, niin vielä uuden vuoden päivänäkin. ;-)

Vesipeto!

Huih, ollaan jo joulukuussa, pian takana on taas yksi vuosi. Aika on mennyt hurjaa vauhtia. Marraskuun pimeys on ollut raskasta, töissä on ollut kiireistä ja joulukuu vain pääsi jotenkin hiipimään kimppuun. Jotain uuttakin sentään aloitin - nimittäin aamu-uinnin. Kun jalan jumitus ei näyttänyt antavan perää, vedin (lopulta) syvään henkeä ja yritin keksiä jotain uutta. Uinti on harrastus, jonka pariin tunnun palaavan muutaman vuoden sykleissä. Siinä on jotain samaa kuin juoksussa, ollaan yksin omien ajatusten kanssa, keskitytään ja annetaan kropan tehdä se, mitä sen täytyy.

Aamuliikunta on edelleen sekä tuskallista ja antoisaa. Kaikkein vaikeinta on sängystä nouseminen, sen jälkeen jo helpottaa. Altaalla on aamuisin aika tyhjää, sekaan mahtuu oikein hyvin ja "lenkkini" jälkeen ehdin vielä hyvin töihin. Parasta on varmaankin aamuliikunnasta saatava energia, oloni on huomattavasti virkeämpi töissä ja mielikin on hyvä kun jotain on saatu aikaiseksi aamusta.

Oma lukunsa ovat muut uimarit. Olen oppinut jo tunnistamaan vakiporukan kasvoja, jotka suurimmaksi osaksi taitavat olla eläkeläisiä. Heidän juttujaan on kiva kuunnella salaa, vähän ne hymyilyttävätkin. Olen ollut huomaavani vesijuoksijoiden radalla vähän flirtinpoikasta, yhdessä papoista taitaa olla vähän naistennaurattajan vikaa ja mummot tuntuvat tykkäävän naurattamisesta.

Tuntuu hyvältä löytää itselleen iloa tuottavia juttuja, nyt yritän vain vimmatusti pitää rutiineistani kiinni. Positiivista energiaa kyllä tarvitaankin talvesta selviämiseen!

Kuvituksena on marraskuun kuvahaasteen tuotokseni. Kuva on pyhäinmiesten päivältä, silloin, auringon laskiessa pelloille hiipi upea usva ja oli ihan pakko lähteä kameran kanssa seikkailemaan. Keskimmäinen kuva on väriversio, sepialla ja mustavalkoisella versiolla tutkin kuinka väritys muuttaa kuvan tunnelmaa. Ja muuttaahan se! Sepiassa on, kuten arvata saattaa, vanhan ajan tunnelmaa ja mustavalkoversio on melkeinpä pelottava.

Tätä kuvaa lukuunottamatta, ehdin valokuvaamaan aika vähän, valoa riittää nyt aika heikosti. Joulukuun kuvahaaste saattaakin olla kinkkinen, katsotaan mitä Facebookin Teemakuvaus-ryhmä keksii...

Kalenterityttö

Tämä asia ei enää ole uusi, mutta se ilahdutti minua kovin, joten ajattelin sen kuitenkin jakaa kanssanne. Amman lukuhetki on nimittäin järjesti (nyt jo toista kertaa) Copycat -kirjankansikilpailun, jossa ideana oli tehdä oma tulkinta kirjankannesta. Innokkaalle lukijalle ja valokuvaajalle tämä oli tietysti ihan must juttu, tällä kertaa huomasin miettiväni Keatsin teosta Yön kirkas tähti, jonka kansi on todella kaunis. Kilpailuajankohta osui elokuulle ja lähipellot lainehtivat viljasta - siitä se sitten lähti! Kuvassa luetaan viljapellossa ja voin kertoa ettei se mallin homma ihan niin helppoa ollut kuin kuvittelin. Korret olivat pidempiä kuin mitä alunperin arvioin, joten jouduin kyykkimään pellossa varpaillani, jotta kuvissa olisi näkynyt muutakin pelkkä päälaki! Ja paikallaankin piti pysyä! Lopputulos oli kuitenkin aika kiva, kuvan nimeksi tuli lopulta alkuperäisteoksen nimeä mukaillen Yön virkeä lukija.

Aikanaan Amman blogissa sitten äänestettiin ja ilokseni minunkin kuvani sijoittui niin että pääsin kalenteriin saakka, elokuulle tietysti. Näin se elämä siis yllättää, minusta tuli kalenterityttö! Kukapa olisi uskonut...

Tositarinoita perjantaina: Argo

Viikko on mennyt lomaillessa ja vaikkei mitään ihmeellistä ollakaan tehty, niin kumma kyllä en ole juuri koneelle ehtinyt - hyvä merkki kai. Perjantaina päästiin kuitenkin leffaan saakka ja tehtiin aikamatka 1970-luvulle Argon avulla.

Argon tarina on huikea, ihan siksikin että se on totta. Juuri todentuntuisuus toikin leffaan tehokkaampaa jännitystä kuin action-pläjäysten stuntit konsanaan - ne pyssymiehet kun olivat ihan oikeita! Tarina lähtee liikkeelle Iranin vallankumouksesta vuonna 1979 kun syöpäsairas shaahi Reza Pahlavi syöstään vallasta. Kansalaisiaan kiduttanut shaahi saa poliittisen turvapaikan Yhdysvalloista ja iranilaiset alkavat osoittaa voimakkaasti mieltään Yhdysvaltoja vastaan. He ottavat Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunnan panttivangeikseen ja vaativat shaahin palauttamista takaisin maahansa. Lähetystön valtauksessa kuusi henkilökunnan jäsentä kuitenkin pakenee ja saa piilopaikan Kanadan suurlähetystöstä, mutta tilanne tiukkenee jatkuvasti ja Yhdysvaltain vastaisen ilmapiirin levitessä alkaa vaikuttaa siltä että kiinnijääminen merkitsisi kuolemaa. CIA:n agentti Mendez (Ben Affleck) lavastaa tieteiselokuvan kuvaukset voidakseen salakuljettaa kuusikon maasta.

Pidin Argosta, se oli pelkurille sopivan jännittävää katsottavaa ja tositarina elokuvan takana tietysti vaikutti katsomiskokemukseen. Erityisen vaikuttavaa oli katsoa lopputekstien aikana oikeiden henkilöiden  ja paikkojen kuvia - hyvin uskollisesti ovat elokuvantekijät pyrkineet noudattamaan totuutta. Kaikenlaiset salaliittoteoriat kyllä vilistivät päässä leffan jälkeen!

So-so lauantai: Chjokon suklaabrunssi ja Keinottelua

Lauantai oli so-so päivä. Se näytti etukäteen kalenterissa mahtavalta mutta osoittautui monilta osin odotuksia latteammaksi. Pettymys olisi ehkä ollut suurempi ellei seura olisi ollut mahtavaa!

Suuntasimme lauantaina tyttöporukan kesken Chjokon suklaabrunssille. Idea tuntui mahtavalta, herkuttelua käsintehdyillä suklaaherkuilla kavereiden kesken. Puitteet olivat mukavat eikä tarjontakaan kehnoa ollut mutta kuulemani hehkutuksen jälkeen olin kyllä vähän pettynyt. Valikoimaa oli aika vähän brunssilla, ainakin meidän kattauksessamme oli aika paljon saman tyyppisiä herkkuja, kuten macaronseja tai suklaatikkareita. Olin etukäteen elätellyt toiveita esimerkiksi chilisuklaista tai marjaisemmista herkuista, tai eri suklaalaaduista mutta ainakin meidän kattauksessamme kaikki taisi olla pelkkää maitosuklaata, praliineja ei näkynyt lainkaan. Suklainen rapaperikakku oli kyllä herkkua, vaikkemme raparperinmakua löytäneetkään. Vaikka makeasta pidänkin, tämä herkutteluhetki taisi kuitenkin olla vähän turhankin suloinen. Huh!

(Suklaabrunssi lauantaisin klo 11-14, Liisankadun myymälässä, 16 eur)

Illalla suuntasimme mieheni kanssa elokuvateatteriin katsomaan Richard Geren tähdittämää Keinottelua -leffaa. Puh, mikä pettymys.

Leffassa Richard Geren esittämällä miehellä on oikeastaan kaikkea mitä voi haluta - komea ura, miljoonia dollareita, kaunis vaimo, lahjakkaat lapset, jotka työskentelevät iloisina isänsä firmassa, lapsenlapsia... Ja ranskalainen taidegalleristi rakastajatar. (Mikähän siinä on että ne rakastajattaret ovatkin aina ranskalaisia taidegalleristeja?) Kaikesta kohdalleen osuneesta hyvästä huolimatta mies ei vaikuta erikoisen onnelliselta ja kohta kohtalo jo puuttuukin peliin auto-onnettomuuden muodossa.

Joku elokuvan tarinassa ei miellyttänyt minua, se tuntui liian keksityltä ja teennäiseltä ja silmiini osui monta yksityiskohtaa jossa ei ollut järkeä. Samoin harmitti se, että Lie to me -sarjasta tuttu Tim Roth esitti täsmälleen samanlaista roolia kuin sarjassakin. Olisipa ollut kiva kun miehelle olisi löydetty jotain uuttakin näyteltävää! Samoin harmittelin sitä, että Susan Sarandonin kalipeerin näyttelijätär oli saanut niin minimaalisen osan. Ja nyt kun sain itseni vauhtiin: leffassa Geren 27-vuotias tytär on isänsä satojen miljoonien arvoisen yrityksen rahoitusjohtaja, iso kiho, joka neuvottelee 500 miljoonan kaupoista yhdessä isäpapan kanssa. Sama tytär on myös yhden, noin kolmivuotiaan lapsen äiti ja langanlaiha, kaunis blondi. Miten se onkin ehtinyt kaiken tuon tehdä noin nuorena, miettii hän kateellisenä?!

Huono bloggari

Huono bloggari täällä hei! En ole viime viikkoina päivittänyt blogiani, koska muuta tekemistä on ollut yksinkertaisesti liikaa. Kun olen päässyt vihdoin sohvannurkkaan henkäisemään, ei blogin kirjoittaminen ole ollut ensimmäisenä mielessä, valitettavasti.

Tämmöistä on, työkiireiden ohella, tullut puuhattua:

Olen herkutellut...

kaivannut aurinkoa...

nauttinut usvaisesta auringonlaskusta...

ollut kiireinen...

viettänyt aikaa lentokentällä...

tarkemmin sanottuna Ruotsissa. (Arlandan reissusta kerroin lisää kirjablogissani.)

löytänyt vihdoin ulkovalot ja ripustellut niitä...

nautiskellut hyvistä kirjoista...

ja nähnyt sen Jennifer Lopezin kuuluisan pepun. Tosin aika kaukaa mutta kuitenkin. Oli komia keikka.

Teemakuvauksen kuukauden kuvahaasteen aihe oli arki ja suurin piirtein tältä se minun maailmassani näytti. Marraskuun aiheena on kuva samasta aiheesta eri värityksellä, kokeilemme miten värillisen kuvan tunnelma muuttuu jos väritys muutetaankin sepiaksi tai mustavalkoiseksi. En ole muuten tätäkään ehtinyt vielä aloittaa...