Tuhat ja yksi tarinaa uimahallista

En ole mikään zen-ihminen vaikka monesti haluaisinkin. Vesijuostessa olisi hienoa keskittyä liikkeeseen tai vedentunteeseen mutta eihän se minulta onnistu. Minun mietteeni huitelevat missä milloinkin, usein kanssauimareissa joiden katselemiseen en toistaiseksi kyllästynyt. (Voisi ehkä ajatella vesijuoksu on vähän samanlaista kuin kahvilassa istuskelu. Mutta ilman kahvia ja istukelua - ja vedessä.)

Viime viikolla pongasin esimerkiksi viereiseltä radalta pojan joka oli tatuoinut napansa auringon ja tuon tatuoinnin taustoja pohtiessa aika hurahtikin kivasti. Kaipaako poika lämpimiin maihin joissa aurinko lämmittää kivasti vatsaa vai ajatteleeko hän olevansa maailman napa? Vai haluaako hän viestittää olevansa lämmin ihminen? Tai suorastaan kuuma? Kysymyksiä, kysymyksiä...

Tänään hallissa oli ulkomainen isoisä joka näytti varanneen radan lapsenlapsensa treenaamiseen. Ukki oli iso ja karhumainen ja näytti ottavan tehtävänsä vakavasti, eläytyen hienosti eri uimaliikkeisiin. Molemmilla näytti olevan oikein kivaa ja minä pohdiskelin mistä maasta he mahtoivat olla kotoisin (olin kuulevani englantia aksentilla) ja mikä polku oli tuonut heidät tänne. Totta puhuen, kehittelin jo taustalle kaikenlaista tarinaakin, joku tuossa parissa vain hymyilytti ja kutitti mielikuvitusta.

Oma lukunsa ovat sitten uimakoululaiset joita on myöskin kiva katsella. Ensimmäisiä haparoivia uimahyppyjä, lapsia joista toisia pitää melkein hillitä hyppäämään ja toisia, joita selvästi vähän pelottaa. Ja iso hymy hypyn jälkeen on myöskin kiva nähdä. Osasin!

Että kyllä. Olisi kivaa olla zen ja tyhjentää mieli mutta käyhän se näinkin, maailma on avara ja kiinnostava!

Litsläts

Voi jukra että Suomen talvi näyttää taas kauneimman puolensa. Loskaa. Litsläts. Uuh. Joten loogista kyllä, lähdin uimahallille kokeilemaan vesijuoksun alkeiskurssia. Olen joskus uteliaisuuttani kokeillut juoksuvyötä mutta touhu meni silloin jokseenkin määrättömäksi pomppimiseksi joten jonkin sortin info tulee kyllä tarpeeseen.

Ja olipas muuten hauskaa! Ja tehokasta! Kokeilimme aitajuoksua, pikajuoksua ja vielä hiihtoakin eli erilaisia juoksutekniikoilla joilla treeniin saa vähän vaihtelua ja tehoa (ihastuin etenkin pikajuoksuun, tätä olisi kiva kokeilla joskus pitkällä uimaradalla intervallina!)

Kiva treeni ja parasta kaikessa on se, että se jälkeen ei ole hikinen vaan olo on oikeastaan aika freesi. Ja kaiken kruunaa höyrysauna. Mutta onkohan vesijuoksusta innostuminen keski-ikäisyyden merkki?! Pitäisikö huolestua?!

Läähätän ja läkähdyn - ihanaa!!!

Uuden vuoden vierähdettyä minä - kuten ilmeisesti muutama muukin - aloitin ryhdikkäämmän ja terveellisemmän elämän. Olen yrittänyt vastustaa luontaista kaikki-mulle-heti -mentaliteettiani ja mennä eteenpäin järkevästi ja pienin askelin.  Ihan ensin halusin saada liikuntarytmini kuntoon joten eikun jumppakorttiin aikaa lataamaan!

Tammikuun pimeinä iltoina siis kokeilin kaikenlaista ja vaikka välillä hirvittikin, olen löytänyt itselleni aika kivoja uusia lajeja. Yksi tällainen on kahvakuula, tunti jolle aina tassuttelen pikkuisen peläten sitä millaista kidusta tänään onkaan luvassa ja jolta lähden lihakset vapisten ja hymy huulilla. Tunti on aika rankka varsin tämmöiselle rapakuntoiselle vasta-alkajalle mutta pohjalta onkin ihan hyvä aloittaa.

Parasta tunnissa taitaa olla mainio ohjaaja, joka hauskasti mutta silti päättäväisesti onnistu pusertamaan meistä jumppaajista jokaisen hikipisaran ja vielä vähän naurattamaankin siinä puuskuttamisen lomassa. Tunnelma onkin aika rento - ihmiset juttelevat sekä ohjaajalle että jopa toisilleen mikä minusta tuntuu harvinaiselta ja hauskalta.

Olen yllättynyt ja kiitollinen siitä, että liikunnan ilo on löytynyt - elämä vaan on helpompaa niin.

Aktiivisuusmittari - uhka vai mahdollisuus?

Sain joululahjaksi yhden kauden hittituotteista - aktiivisuusmittarin. Olin etukäteen pohdiskellut mahtaako moinen olla kuitenkin turhake, mutta toisaalta tuumin että uusi elämäni voisi alkaa tehokkaammin askelmittarin avulla ja oman unenlaadun analysointikin kiinnosti. Nyt kun olen joku jokusen päivän uudella lelullani leikkinyt sanoisin ettei aktiivisuusmittari ehkä anna elämääni ihan hurjasti uutta mutta toisaalta en sitä odottanutkaan.

Minun mittarini siis lähettää datansa puhelimeeni jonka appsissa voin tarkkailla tuloksiani. (Tilastonörtti kiittää!) Käyttö on sangen simppeliä, ohjekirjaa en ole juurikaan vilkuillut vaikka sellainenkin mukana oli. Ehkä hankalinta on saada ranneke kiinnitettyä, sillä ainakin toistaiseksi systeemi on varsin napakka.

Rannekkeen pitäisi siis mitata ottamiani askelia, laskea niiden ja mittojeni perusteella kalorinkulutus ja lisäksi tarkkailla uneni laatua. Ajatus askeltavoitteesta miellyttää, minun on helppoa motivoida itseni tekemään asioita juuri tällä tavalla. Olen kuitenkin jo keksinyt kuinka voin huijata mittaria, joka selvästi laskee "tömähdyksiä" joita kävellessäkin tulee. Riittää nimittäin kun heiluttaa kättään - tilastopuritaani minussa murisee!

Yllättäen näppärintä rannekkeessa ovat pienet lisäedut, se nimittäin osaa väristä ranteessani silloin kun kännykkäni soi ja siinä on ns. etsi puhelin -toiminto. Varsinkin ensimmäinen on oikein hyvä juttu, sillä varsinkin ulkona liikkuessa on välillä vaikeaa huomata kun puhelin vienosti piippailee käsilaukussa.

En oikein tiedä aktivoiko aktiivisuusranneke minua, askelmittari sinällään on toki hyödyllinen mutta haluaisin sen olevan myös tarkka voidakseni innostua sen luvuista. Luultavimmin nyt nappaan rannekkeen mukaan vain lenkille lähtiessäni mutta silloin aktiivisuus lähteekin minusta - ei mittarista. Ei tämä nyt ihan turhake ole mutta vähän näyttää siltä että jatkossakin motivaatio kuntoiluun pitää löytää sieltä vanhasta paikasta eli omien korvien välistä.

Pääsiäinen

Pääsiäinen tarjosi minulle, kuten varmaan monelle muullekin, loistavan breikin aherruksesta. Sää suosi,
vihdoinkin sai nauttia auringosta ja lämmöstä. Me pysyttelimme tuttuun tapaan kotona, muutamia vieraita kävi mutta muuten otimme iisisti. Vieraille tarjotut leipomuksetkin onnistuivat mikä on aina kivaa ja vähän yllättävääkin, meikäläisen keittiössä kun piisaa joskus vähän liikaakin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suosittelen muuten happaman ystäville noita Kinuskikissan sitruunaneliöitä - olivat nannaa!

Jalkakremppani keskellä suurensuuri ilonaihe on se, että näemmä pyöräily onnistuu minulta kivutta. Voin siis lopettaa itseni säälimisen sohvalla sipsipussin kanssa ja purkaa energiaani fillarin selässä. Vauhtini on toki samaa luokkaa kuin ostarille polkevilla mummoilla mutta mitäs siitä - tärkeintä on liike!

Nautin myös siitä että pääsen viettämään vihdoinkin aikaa pihalla. Taas on kuoputeltu ja ihmetelty maasta kohoavia vihreitä juttuja. Tulppaanini näyttävät olevan tuloillaan, narsissit valitettavasti jäivät sen maaliskuisen takatalven uhreiksi. Yksi krookuskin on pihallemme jostain eksynyt. Ja kyllä, kesän ensimmäiset torkut pihalla kirjan kanssa on nyt otettu. Love it!

#satasyytäiloon:
16. rentoilu
17. keittiöonnistumiset (hurraa!)
18. pyöräily (tuplahurraa!)
19. yllärikrookus
20. torkut auringossa

Mussunmussun

Olen tässä odotellut positiivista fiilistä jotta voisin taas kirjoitella ilon aiheista. Mutta kiitos, viime sunnuntaisen haaverin, olen ollut vähän happamalla tuulella. On se jännä juttu kuinka elämän onni näyttää joskus riippuvan juuri siitä asiasta mikä ei ole saatavilla. Nyt kun olen viikon verran lepuuttanut jalkaani, olen todennut että lepuuttaminen on tylsää ja heikentää moraalia.  (Normaalisti kyllä mielelläni makoilen lukemassa mutta annas olla kun sanotaan ettei SAA liikkua!) Harkitsen jo vakavasti pyöräilyn aloittamista...

Jos nyt mainitsisin jotain positiivistakin, niin ainakin työpaikan järjestemä terveys-haaste on kuulunut viikon valonpilkkuihin. Haasteessa kerätään päivittäin pisteitä eri suorituksista Excel-taulukkoon ja kaiketi eniten pisteitä kerännyt tiimi voittaa palkinnon. (Vaikka tärkeintä ei tietenkään ole päämäärä, vaan se palkin... eikun siis matka.) Haasteen suoritukset ovat ihan fiksuja juttuja, jotka liittyvät oikeaan ruokavalioon, liikuntaan ja palautumiseen. Pisteitä saa mm siitä ettei istu kerrallaan enempää kuin 90 minuuttia tai että käyttää koko päivän ajan portaita jne. Hauskinta on kuitenkin ollut huomata kuin täpinöissään tiimimme haasteesta on: kaikilla tuntuu olevan vähän parempi mieli ja haasteeseen osallistumattomatkin ilakoivat mukana. Tämä siis pääsee sijalle 9 listallani 100 syytä iloon.

Ja onhan nyt toki perjantai ja aurinkokin paistaa, ehkä tämä elämä ei kuitenkaan ole niin kamalaa. (Vaikka nyt olisi kyllä hyvä lenkkikeli...)

Vesipeto!

Huih, ollaan jo joulukuussa, pian takana on taas yksi vuosi. Aika on mennyt hurjaa vauhtia. Marraskuun pimeys on ollut raskasta, töissä on ollut kiireistä ja joulukuu vain pääsi jotenkin hiipimään kimppuun. Jotain uuttakin sentään aloitin - nimittäin aamu-uinnin. Kun jalan jumitus ei näyttänyt antavan perää, vedin (lopulta) syvään henkeä ja yritin keksiä jotain uutta. Uinti on harrastus, jonka pariin tunnun palaavan muutaman vuoden sykleissä. Siinä on jotain samaa kuin juoksussa, ollaan yksin omien ajatusten kanssa, keskitytään ja annetaan kropan tehdä se, mitä sen täytyy.

Aamuliikunta on edelleen sekä tuskallista ja antoisaa. Kaikkein vaikeinta on sängystä nouseminen, sen jälkeen jo helpottaa. Altaalla on aamuisin aika tyhjää, sekaan mahtuu oikein hyvin ja "lenkkini" jälkeen ehdin vielä hyvin töihin. Parasta on varmaankin aamuliikunnasta saatava energia, oloni on huomattavasti virkeämpi töissä ja mielikin on hyvä kun jotain on saatu aikaiseksi aamusta.

Oma lukunsa ovat muut uimarit. Olen oppinut jo tunnistamaan vakiporukan kasvoja, jotka suurimmaksi osaksi taitavat olla eläkeläisiä. Heidän juttujaan on kiva kuunnella salaa, vähän ne hymyilyttävätkin. Olen ollut huomaavani vesijuoksijoiden radalla vähän flirtinpoikasta, yhdessä papoista taitaa olla vähän naistennaurattajan vikaa ja mummot tuntuvat tykkäävän naurattamisesta.

Tuntuu hyvältä löytää itselleen iloa tuottavia juttuja, nyt yritän vain vimmatusti pitää rutiineistani kiinni. Positiivista energiaa kyllä tarvitaankin talvesta selviämiseen!

Kuvituksena on marraskuun kuvahaasteen tuotokseni. Kuva on pyhäinmiesten päivältä, silloin, auringon laskiessa pelloille hiipi upea usva ja oli ihan pakko lähteä kameran kanssa seikkailemaan. Keskimmäinen kuva on väriversio, sepialla ja mustavalkoisella versiolla tutkin kuinka väritys muuttaa kuvan tunnelmaa. Ja muuttaahan se! Sepiassa on, kuten arvata saattaa, vanhan ajan tunnelmaa ja mustavalkoversio on melkeinpä pelottava.

Tätä kuvaa lukuunottamatta, ehdin valokuvaamaan aika vähän, valoa riittää nyt aika heikosti. Joulukuun kuvahaaste saattaakin olla kinkkinen, katsotaan mitä Facebookin Teemakuvaus-ryhmä keksii...

Ensilumi

Tänään se satoi tänne eteläänkin. Olen seurannut muiden ihastelua vähän kahden vaiheilla, en oikein osaa olla talvi-ihminen. Minulle ensilumi tarkoittaa sitä, että oma suosikkivuodenaikani, syksy, päättyy. Siinä on jotakin haikeaa.

On tässä talven inhossani ehkä jotain syvempääkin, viimeiset kolme talvea ovat olleet erityisen raskaita muutenkin. On ollut suurta huolta rakkaiden terveydestä, surua ja kuolemaa - synkkiä juttuja synkkään aikaan. Ehken siksikään oikein osaa iloita tästä lumesta, liitän sen ajatuksissani kaikkeen siihen raskaaseen jota olen viime vuosina kantanut. Haluaisin kuitenkin että tähän tulisi muutos ja että tästä talvesta tulisi hyvä. Sellainen punaposkinen ja energinen, että olisi iloa ja hyvää mieltä pimeästä huolimatta.

En oikein vielä tiedä miten, mutta uskon että oma asenne on tässäkin avain. Haluaisin löytää itselleni jonkin talviurheilulajin, vaikka toki elättelenkin toivoa sen verran vähälumisemmasta talvesta että lenkkeily olisi jollain tapaa mahdollista. Haluan myös kehitellä kivoja juttuja jokaiseen kuukauteen, jotta niitä ilonaiheita varmasti löytyisi. Lumitöiden tekemistä oikeastaan vähän jo odotankin, sillä viime vuonna huomasin pihahommien olevan oivaa liikuntaa ja ihan hauskaakin puuhastelua. Ehkä minulla on siis jo tuuli kääntymässä? Antakaapa vinkkejä: kuinka talvesta tehdään iloinen?

Kaikkeni annoin, eli juoksukoulu part 4

Tänään oli juoksukouluni viimeinen oppintunti, olen siis kaiketi valmistunut! Viimeisen tunnin aiheena oli myös vauhtikestävyyden harjoittaminen, tällä kertaa pidemmän ja raskaamman lenkin muodossa. Olin odottanut tuntia kammolla, sillä edellinen harjoitus oli suoraan sanottuna musertava, ehkä kaikkein eniten egolleni. Kaipa sitä ollaan sen verran kilpailunhaluisia että on vaikeaa tyytyä lönkyttämään "oman kunnon" mukaisesti kun muut juoksevat kepeästi ja nopeasti ohi.

Tälläkin kertaa lähdin liikkeelle samalla, virheellisellä asenteella ja yritin ihan vimmatusti pysyä minua nopeampien vauhdissa kiinni. Seuraus oli itsestäänselvä, voimat alkoivat ehtyä ja olo alkoi olla huono. Jotenkin, ehkä sen huonon olon takia, sain vihdoinkin järjen päähäni ja tajusin että on pakko hidastaa ja mennä sitä omaa tahtia. Vaikka se tarkoittaisikin sitä että kaikki muut menisivät minusta ohi.

Siinä sitä sitten lönkyteltiin, omassa rauhassa. Annoin muiden ohittaa ja nielin egoni. Ajattelin että tärkeintä on se, että voitan itseni ja vedän harjoituksen kunnialla loppuun saakka, omalla mittapuullani niin hyvin kuin vain kykenen. Maaliin päästyäni olo ei nyt varsinaisesti ollut voittajan mihinkäs se tiikeri raidoistaan noin vain pääsisi, mutta tiedän tehneeni parhaani ja se riittää.

Ehkä tärkein juttu jonka juoksukoulusta poimin mukaani, oli innostus. Tiedän, ettei se ehkä välity näistä teksteistäni mutta tuntuu siltä että liekki syttyi taas ja haluan parantaa itseäni, juoksuani ja treenaamistani. Se on hyvä juttu!

Viikonloppuna taitaa treenaaminen kuitenkin jäädä vähemmälle, sillä vuorossa on kirjakivaa! Tapaan muita kirjabloggaajia ja tietysti pyörähdän kirjamessuillakin. Tätä on odotettu!

Citius, altius, fortius eli juoksukoulu, osa 3

Torstaina tuli juoksukoulun kolmannen osan, eli vauhtiharjoittelun vuoro. Aavistelin vähän huonoa koska juokseminen ei kinttuni nykyisessä kunnossa ole vieläkään onnistunut, mutta lähdin silti kokeilemaan. Olin jo valmiiksi väsynyt, mikä ei kyllä auttanut treenin kanssa.

Vauhtiharjoittelulla olisi tarkoitus anaa juoksijalle eri tyyppisiä treenejä. Me juoksimme n. 30 minuuttia siten että teimme 2 minuutin vetoja kovalla, lähes maksimisykkeisellä vauhdilla. Jokaista vetoa seurasi kahden minuutin palauttelu, jolloin laskettiin sykettä.

Odotin harjoitusta kauhulla, sillä jalkani oli alkanut kenkkuilla jo lämmittelylenkin aikana. Ja niin siinä vaan kävi, että pahalta tuntui. Mitä pidemmälle kello kulki, sen pahemmalta. Viimeiset pari vetoa tein silkalla sisulla ja siltikään olo ei maaliin tullessa ollut voittoisa, pikemminkin nolotti ja harmitti.

Mies yritti kannustaa ja sanoa, että parhaasi teit. Ja että toipilaana on tärkeää osata tehdä varovaisesti. Mutta kun en osaa. Olen näemmä liikunnan suhteen aikamoinen on-off -ihminen, eli joko laitan kaiken peliin ja puserran hampaat irvessä tai sitten istun sohvalla. Enkä osaa keskittyä siihen omaan suoritukseen vaan päässäni kilpailen muiden kanssa. Tänäänkin kirvelsi aika pahasti kun osa kurssilaisista ohitti minut (useasti) kentällä, juosten niin kevyen ja vaivattoman näköisesti...

Olisi kyllä hienoa olla sellainen ihminen, joka tekee asioita järkevästi. Tai sellainen, joka juoksee kevyesti. Mutta tällä mennään. : (

Kohti hauskempaa viikonloppua...

Venyy mutta ei pauku eli juoksukoulu, osa 2

Torstaina oli juoksukoulun seuraavan osan vuoro, tällä kertaa vuorossa olivat toiminnalliset harjoitukset. Juttu aloitettiin taas pikkuisella lenkillä ja sitten siirryttiin Stadikan (märälle) nurmelle avaamaan kroppaa. Ryhmämme vetäjä, Emma, näytti meille ensin harjoituksia joita olisi hyvä tehdä kun lenkillä on jo vähän juoksua alla ja kroppa on lämmennyt. Täytyy myöntää että varsinkin lonkan avaaminen tuntui todella raskaalta, mutta liikkeiden myötä niveleen tuli ihan erilainen tuntu. Liikkuvuudestani valitettavasti huomasin sen että teen istumatyötä - oikeastaan tällä kertaa tunnin tärkein anti tulikin siitä oivalluksesta, että pitäisi venytellä enemmän ja useammin.

Monet liikkeistä olivat hyvin samantyyppisiä kuin ne, joihin olen Bodybalancessa tutustunut eivätkä sinänsä olleet vaikeita liikkeita, mitä nyt vain raskaita. Perusvenytyssetin vetäminen ei arviolta veisi kuin 20 minuuttia, joten visioin lisääväni venyttelyä niihin päiviin kun en muuten jo liiku. (Liikunnan jälkeen venyttelen jo muutenkin.) Kevyimmiltään setin voisi vetää vaikka telkkaria katsellen eli kyseessä ei varmaankaan olisi suuri "uhraus" mutta se voisi tuoda tullessaan paljon hyvää oloa.

Olen joskus jumppatunnilla miettinyt liikettä, jossa polvesta otetaan kiinni ja yritetään nostaa, en ole koskaan saanut venytystä tuntumaan missään ja olenkin miettinyt mikä sen tarkoitus on. Nyt sain senkin selville, sillä Emma kertoi meille kyseessä olevan jalan lihaskalvojen venytyksen. Kalvot voivat kiristyä ja aiheuttaa hankaluuksia ja niiden venyttäminen on hankalaa, varsinkin kun venytys ei tunnu samalla tavalla kuin lihaksessa. Ikä oppia kaikki.

Kokonaisuutena tunti oli ihan kiva, joskin yllättävän rankka, sillä meikäläisen jalat tuntuivat tunnin jälkeen aivan voimattomilta. Ilmeisesti puolentoista tunnin ulkoilu oli myös tehnyt tehtävänsä, sillä nukkumatti kutsui klo 21 aikoihin.

Hauskaa ja rentouttavaa viikonloppua!

Uskalsin! Eli kuinka aloitin juoksukoulun

Kuten joistakin aiemmista blogiteksteistäni on ehkä käynyt ilmi, olen innokas juoksunharrastaja, jota tänä vuonna ovat vaivanneet jos jonkinmoiset jalkavammat. Pohjekipu on pakottanut minut pitämään useammankin tauon, eivätkä venytykset, hieronta tai magnesium ole auttaneet. Asia on harmittanut minua kovasti, sillä juokseminen on henkireikäni, se pitää ruumiini ja mieleni paremmassa kunnossa, enkä toistaiseksi ole sille löytänyt hyvää vastinetta.

Lopulta taivuin hakemaan ihan ammattiapua, lääkäri veikkasi akillesjänteen tulehdusta, fysioterapeutti löysi rakennevian selästäni, joka todennäköisesti heijastuu askeltamiseeni. Sitten sattumalta ystäväni pongasi ilmoituksen juoksukoulusta ja sai minut ylipuhutuksi lähtemään seurakseen. Ajatus tuntui suoraan sanottuna loistavalta, sillä uskon että ammattiavun kautta löytäisin virheet juoksussani ja pääsisin lopulta kivuistakin eroon.

Tie juoksukouluun oli kuitenkin epäilysten täyttämä, rankempi ylämäkikävely riitti jumiuttamaan lihakseni ja aloin epäillä kykenisinkö osallistumaan lainkaan. Ajattelin vain sitä, kuinka noloa olisi nilkuttaa kentän laidalla muiden juostessa kevyesti ohi, kuntonihan olisi myös rapistunut. Ja kun ystäväni ilmoitti olevansa flunssassa ja jättävänsä ensimmäisen tunnin väliin, olin melkein itsekin heittämässä jo pyyhettä kehään.

Sitten tapahtui jotain, sillä huomasin ajattelevani että jos sittenkin menisin. Ajatus vahvistui ja ennenkuin huomasinkaan, mietin ajatuksissani miettiväni jo juoksukouluun tarvittavia kamppeita. Minähän menen sinne!

Torstaipäivä osoittautui aika katastrofaaliseksi. Tuntui siltä että melkein kaikki mikä vain voi, menee pieleen. Juoksukoulukin tuntui jo etukäteen tuhoontuomitulta. Mutta menin, kun olin kerran kamppeetkin raahannut mukanani. Eikä se ollutkaan niin kamalaa, tai oikeastaan se oli aika kivaa.

Gymstickin järjestämä juoksukoulu alkoi puolen tunnin luennolla, joka herätti toivoa. Kurssin vetäjä kertoi siitä kuinka pienet virheliikkeet tai asennot voivat vuosien mittaan kumuloitua kivuiksi ja kuinka pienin harjoituksin kivuista voi myös päästä eroon. Jännäsin kuitenkin kovasti varsinaista harjoitusosuutta, joka alkoi pienellä lenkillä. Pohje muistettelikin nopeasti olemassaolostaan, joten suosiolla kävelin osan lenkistä.

Lämmittelyn jälkeen siirryimme Eläintarhan kentälle tekemään tekniikkaharjoituksia. Porukka oli toisilleen vierasta, ja sataa tihuutti, mutta yllättävän nopeasti liikunta ja hassut harjoitukset mursivat jään. Tuntui siltä että kaikilla, myös minulla oli mukavaa. Huomasin ilokseni ettei jalkani kiukutellut 50 m pikkuspurteissa, varsinkin jos annoin sille hiukan lepoa harjoitusten välissä. Jee! Mieli oli hyvä ja tehdyt harjoitukset tuntuivat kropassa. Lopuksi vedettiin vielä pieni loppulenkki, joka allekirjoittaneelle alkoi olla kyllä jo hiukan liikaa, varsinkin kun lenkki koostui paljolti ylämäistä.

Loppujen lopuksi kokemus oli siis hyvä ja seuraavana päivänä treeni tuntui jopa lihaksissakin. Luotto jalkani toimintaan on vielä vähän heikko, mutta toivon että tästä vielä tulee hyvä. Tulee siitä!

Joutsen, kotka, linnunpesä ja sammakko

Tänään lähdin taas hakemaan notkeutta ja mielenrauhaa BodyBalance-tunnilta. Tiesinhän minä sen, että kun ei aikoihin venytellyt, voi tunti tuntua pikkuisen raskaammalta. Jännittikin, uusi sali ja kaikki.

Vahingossa satuin aloittamaan kokeiluni hyvässä rakosessa, ohjelma oli juuri vaihtunut ja kaikki muutenkin vasta opettelivat uusia kuvioita. Ihan samalta viivalta emme kuitenkaan näemmä aloittaneet, se tuli selväksi varsin pian kun aloimme vääntäytymään aurinkotervehdyksiin ja sotureihin ja viimeistään tasapaino-harjoitus, vanha viholliseni, otti luulot pois tältä rouvalta. Lentokonetta muistuttavassa asennossa ohjaaja pyysi meitä kuvittelemaan kuinka tasapainottelisimme kahvikuppia selkämme päällä. Tasapainottelu laittoi jalkojeni lihakset huutamaan ja luulen että se kuvitteellinen kuppi oli pudonnut jo aikoja sitten.

Tunnin aikana tein tuttavuutta niin joutsenen, kotkan kuin sammakkoonkin. Lintua ja linnunpesääkin yritin, mutta ne jäivät vielä tulevien kertojen haasteiksi. Fiilis tunnin jälkeen oli yllättävän voipunut ja vapiseva, mutta ehdottomasti positiivinen sellainen. Tuntui että jotain oli ihan tehtykin ja että ne vahvempi ja notkeampi kroppakin odottaa jossain tuolla tulevaisuudessa. Tätä lisää!

Aamuisin

Jokunen viikko takaperin sain päähäni ajatuksen. Alkaisin käymään lenkillä aamuisin ennen töihinlähtöä. Mikä neronleimaus! Sieluni silmillä näin itseni kirmailemassa aamuisilla niityillä, kepeästi ja iloisena. Joten tuumasta toimeen.

Nyt olen lenkkeillyt aamuisen kolmisen viikkoa ja kokemus on ollut toistaiseksi aika positiivinen, kukapa olisi uskonut että minä, kaikista aamu-unisin, repisin aamuisin itseni sängystä kello viisi ja lähtisin juoksemaan. Herääminen ei itseasiassa olekaan niin vaikeaa, suurin ylitettävä este on jo edellisenä iltana kun laitan ajastan herätyskellon. Kun se on tehty, olen jo päättänyt että juoksen.

Toistaiseksi, kun on vielä valoisaa, juokseminen on ollut kivaa. Ulkona ei juuri muita näy ja saan koko maiseman itselleni. Olen ihastellut auringonnousuja ja usvaisia peltoja - aika kivaa. Kirpeässä säässä on mukava juosta ja kotiinpäästyäni tunnen saavuttaneeni jotain, ehkä olen ottanut otteen ainakin omasta laiskottelustani.

Parasta kaikessa on kuitenkin se, että töihin lähtiessäni olo on raikas, rento - ja herännyt. Huomaan olevani jotenkin paremmalla tuulella ja valmiimpi haasteisiin. Yllättävää.

Nukkumisrytmiltäni tämä uusi ajatus vaatii paljon. En yksinkertaisesti voi valvoa yhtä myöhään kuin aikaisemmin, koska silloin en jaksa herätä aikaisin. Iltaisin silmät alkavatkin jo painaa reilua tuntia varhaisemmin. Mutta en silti koe menettäväni mitään, televisio-ohjelmia voi nauhoittaa, netissä surffailuakin voi rajoittaa. Lukemistakaan ei tarvitse säästää yömyöhälle.

Olen aika innoissani tästä pienestä elämänmuutoksestani, joka on kuitenkin tuonut positiivisia vaikutuksia elämääni. Ei juoksu aamuisin toki mitään auvoa ole, hikistä ja raskasta kai parhaimmillaan ja se keveyskin taitaa olla toiveajattelua, mutta tärkeintä minulle on se että juuri nyt tämä tekee minulle hyvää ja antaa voimaa. En ole ajatellut vielä talven ja pimeän ajan tuloa, kenties harrastus jää silloin talviteloille tai jatkuu jotenkin muuten. Päivä kerrallaan.

Kun silmäni mä auki saan

Kokeilin tänään jotain ihan uutta - aamulenkkiä. En ole luonnostani aamuihminen, minulle yö on parasta puuhailuaikaa. Silloin voi kaikessa rauhassa kehitellä uusia ideoita, kirjoittaa tai vaikka siivota. Mutta sattuneesta syystä (työ) on kuitenkin mentävä nukkumaan järkevään aikaan ja revittävä itsensä aamulla aikaisin ylös.

Päätin yrittää lopettaa vastavirtaan uimisen ja keksiä kuinka voisin tehdä aamuistani helpompia, jostain kumman syystä mieleeni juolahti ajatus aamulenkistä. Että jos nousisin puoli tuntia aikaisemmin, ehtisin käydä juoksemassa aamuisin pienen lenkuran.

Kun saan jonkun ajatuksen päähäni, lähden mielelläni toteuttamaan sitä heti koska muuten asia jää, siispä viritin eilen kellon herättämään puoli tuntia aiemmin. Valehtelematta kellon ääni tuntui aamulla aika hirveältä mutta sain kuitenkin itseni ylös ja lenkkitamineisiin. Ulkona oli kaunis aamu, vähän viileä, mutta lenkkikeliksi lähes täydellinen. Lönkyttelin rauhassa eteenpäin ja nautin maisemista ja siitä, että sain omia tien kerrankin lähes kokonaan itselleni. Vanha vaivani, jumittavat pohkeet, yrittivät taas vaivata mutta pienessä aamutokkurassa sekään ei tuntunut pahalta.

Paras palkinto tuli kuitenkin lenkin jälkeen, oloni oli nimittäin virkeä ja iloinen. Rasitus tuntui miellyttävänä lihaksissa ja heti aamusta oli sellainen olo että oli saanut jotakin tehtyä. Huomasin saman positiivisen tunteen jatkuvan töissäkin, tuntui siltä ettei vastassani ollut ongelmia, vain ylitettäväksi tarkoitettuja esteitä.

Kokemus oli siis ehdottoman positiivinen, yritän ainakin jatkaa tällä polulla.

Naisten kympillä

Nyt olisi kymppi takana. Olimme päätyneet osallistumaan hölkkääjien lähtöön, koska arvelimme sen olevan vähemmän tukkoinen kuin kuntokävelijöiden osuus. Tämä osoittautuikin hyväksi valinnaksi, sillä vaikka matkalla hiukan tulppia olikin, kokonaisuutena lenkki kuitenkin veti aika hyvin.

Sitten lähdettiin, Bryan Adamsin tahdissa. Minusta lenkin alkuosa on aina ollut kaikkein hienoin. Siinä, että saa juosta keskellä Mannerheimintietä vain, on vain jotain mahtavaa! Olin kaikkien kevään ongelmien jälkeen ollut aika pessimistinen suoritukseni suhteen ja yllättäen pohkeeni temppuilivat jälleen kerran, ensimmäiset viisi kilometria olivat silkkaa tuskaa, joten jouduin kävelemään silloin tällöin pahimmat kivut pois. Viimeisten viiden kilometrin jälkeen taas jalat ilmeisesti tajusivat etten aio antaa periksi, koska juoksu alkoi sujua - jopa niin että sain kuin sainkin otettua oikein loppukirinkin. Jee!

Aikani ei ollut erikoisen hyvä, kaksi vuotta aikaisemmin juoksin 10 min. nopeammin. Silti tämä aika tuntui isolta voitolta aikaisempien juoksuharmien takia. Jotenkin porukan hyvä mieli ja tsemppis vain tarttui ja auttoi minua tsemppaamaan kohti maalia!

Nyt olo on aika väsynyt, mutta onnellinen.

Muutama tunti h-hetkeen

Apuva! Ei ollutkaan hyvä idea lähteä kokeilemaan tennistä eilen, tänään mailakäden puoleiset lihakset ovat aika arkoina ja jaloissakin tuntuu olevan uudenlaisia lihaksia. Mielenkiintoista nähdä mitä siitä kympistä nyt oikein tuleekaan...

Täällä on sonnustauduttu jo kisapaitaan (olisipa muuten kiva kun materiaaliksi olisi valittu jotain vähän vähemmän läpinäkyvää!) ja herran varastoista haettiin mulle pieni vyölaukku, johon saan kätevästi ne tärkeimmät eli puhelimen, kotiavaimet ja vähän rahaakin mukaan. Kullanmuruni nousi vartavasten laittamaan minulle urheilupirtelönkin, onpa ihanaa kun on tukijoukkoja!

Pinkit paholaiset

Kramppaava jalkani sai minut lenkkarikaupoilla luettuani että krampit saattavat johtuvat vääränlaisista jalkineista. Ohjeiden perusteella neutraali tossu olisi minulle ehkä paras, joten sellaistahan sitten lähdettiin metsästämään. Metsästäminen olikin tässä kohdin oikea sana, sillä ensimmäisessä kahdessa urheilukaupassa kävi niin kova tungos että myyjän löytäminen oli työn ja tuskan takana. Kenkien kokeilu ei tuntunut kivalta tungoksessa muiden tuupittavana ja odotettuana reilut 20 minuuttia toisessa liikkeessä myyjää, joka sanoi tulevansa parin minuutin kuluttua, olinkin melkein hermoraunio.

Kolmannessa kaupassa onneksi oli väljempää ja löytyi jopa myyjäkin joka esitteli ja suositteli kenkiä. Suosikkini löysin Niken mallistosta ja rakastuin tulisesti tossujen leimuavaan väriin. (Se, joka väittää että ainoa tärkeä asia juoksutossussa on se, miltä sillä juokseminen tuntuu, on väärässä. Kivannäköiset kengät ilahduttavat ja suorastaan houkuttelevat juoksemaan.) Valitettavasti rakkauteni kohdetta oli vain yksi pari ja se oli valitettavasti hitusen liian ahdas. Kyseistä mallia ei tuossa värissä löytynyt muistakaan ketjun kaupoista. Hetken mietin toista värivaihtoehtoa, joka ei sekään ollut toki ruma, mutta toisaalta tunsin että halusin kuluttaa rahani juuri siihen tuotteeseen, johon rakastuin enkä tinkiä. Joten mentiin seuraavaan kauppaan. Ja sitä seuraavaan.

Viimeinen liike oli tavaratalo, jossa oli pieni liikuntaosasto. Ja siellä niitä oli. Ainakin yksi pari, näytillä. Myyjä kertoi tossun myyneen jo loppuun, mutta ah onnea, näyteparipa oli juuri minun kokoani. Ostopäätös syntyi nopeasti ja kaupasta käveli ulos onnellinen nainen, joka oli saanut haluamansa.

Tossut saivat hyvin nopeasti lempinimen Pinkit paholaiset kirkkaan värinsä takia ja ensi sunnuntailla ne pääsevät ulkoilemaan Naisten kympille. Tiedän jo tässä vaiheessa että aikatavoitetta en viitsi edes laittaa itselleni, niin kehnoa harjoitteluni on ollut viime viikkoina. Säätiedote kuitenkin lupaa hienoa ilmaa ja juoksuseuranihan on mitä mainiointa, joten kiva ja liikunnallinen päivä on joka tapauksessa luvassa.

Kuvatuksia ja kipeitä pohkeita

Toukokuu on ollut täynnä touhua. Olen yrittänyt treenailla naisten kympille, mutta taitaa pohkeissa olla sellaista kremppaa etteivät alkuperäiset tavoitteet voi millään toteutua. 10-15 minuutin juoksu saa jo pohkeen kramppaamaan ja toistaiseksi pidemmistä venytyksistäkään ei ole ollut apua. Hierontaa ajattelin kokeilla, mutta apu ei varmaan tule ajoissa sillä Kymppihän juostaan jo ensi viikolla. Kymppi menee kyllä vaikka kävellen, tärkeintä on kuntoilla ja viettää hauskoja hetkiä ystävien kanssa mutta haluaisin kovasti löytää ilon juoksemiseeni. Peukut pystyyn!

Valokuvaushaastetta olen sentään saanut työstettyä, tässä olisi kuvatuksia kuluneilta päiviltä

"Someone that inspires you"

Ystäväni ovat minulle loppumattomia inspiraation lähteitä.

Ihailen heitä, jotka uskaltavat heittäytyä hetken vietäviksi ja tavoitella unelmiaan.

Ja heitä jotka ovat sitkeitä ja peräänantamattomia. Kekseliäitä.

Vahvoja ja herkkiä samaan aikaan.

Heitä, jotka ovat kulkeneet vaikeita polkuja ja taistelleet tiensä aurinkoon.

Heitä, jotka saavat muut nauramaan. Tai joilla on aikaa kuunnella ja olla läsnä.

Tiedätte keitä olette.

Kiitos siitä.

"A smell you adore" 

Hyviä tuoksuja olisi ollut moniakin, tällä kertaa kuvaan valikoitui ruoan tuoksu.

Ihanaa varsinkin silloin kun nälkäinen kuin susi.

"Something you do everyday"

Olen tukkaihmisiä. Vaikka kuontaloni onkin usein ... huoleton,

pidän salaa hirmuisesti hiuksistani. 

"A favorite word"

Tämä kuva on meidän jääkaappimme ovesta. Ja se suosikkisanahan on

- tietysti- rakkaus. Sillä kyllä se vaan maailmaa pyörittää.

Ja suurin onni maailmassa on se, kun joku rakastaa ja

kun saa olla itse rakastettu. Amore.

"Kitchen"

Tuona päivänä meidän keittiössämme kokkailtiin kastiketta paprikan ja valkosipulin kera.

Tuli hyvää. Kuinka noista aineksista voisi pahaa tullakaan?

"Something that makes you happy"

Toistan itseäni. Rakkaus. 

"Mum"

Istutin äitini muistolle viime keväänä tämän luumupuun.

Puu muistutti koko viime kesän pitkälti risua ja olin

talven ajan huolissani siitä, kuinka se selviäisi talven pakkasista.

Mutta selvisi se, nyt on jo hienot silmutkin.

Sitkeä sissi, niinkuin äitikin oli.

Hölläilyn tarve ja musiikin voima

Päivä 12. "Fork"

On ollut pitkä viikko. Täynnä kaikenlaista pientä, töniviä ihmisiä, liukasta keliä, pikkujuttuja, jotka joskus vetävät mielen mustaksi. Mutta nyt on perjantai ja tuntuu siltä kuin olisin selvinnyt. Huh. Nyt kuitenkin voi hyvällä omallatunnolla hölläillä. Ottaa iisisti ja kerätä voimia.

Päivä 13. "Sign"
Meidän ikuisuusprojektimme, nimikyltti. Joskus tämäkin vielä valmistuu!

Juoksukoulua on nyt toinen viikko takana. Punttiksen juoksumatoista toinen oli koko viikon rikki eli jouduin jonottelemaan ennen "lenkkiäni". Alkuviikon ajan juoksu kulki todella huonosti, olo oli väsynyt ja lihakset kipeät. Onneksi oli perjantai! Vihdoinkin lenkki kulki ja askel oli keveä! Onneksi näin, nyt on hyvä mieli ja uutta motivaatiota seuraavaa viikkoa varten. Haluaisin kyllä kovasti päästä jo ulos lenkille, juoksumatolla lenkkeily ei vain oikein tunnu samalta!

Musiikin voima on muuten huikea. Molemmista "taistelulenkeistäni" selvisin vain koska soittimestani tuli jokin niin vetävä kappale, että unohdin väsymyksen ja vain painoin menemään.

Päivä 15. "Car.

Kuvituksena on taas maaliskuun kuvahaasteen otoksia. Tämä viikko on ollut vähän tylsä kuvienkn suhteen, aiheet eivät ole oikein inspiroineet. Mutta olen kyllä iloinen siitä, että olen saanut jokaisen päivän kuvan otettua!

Päivä 16. "Sunglasses"