Kaikkeni annoin, eli juoksukoulu part 4

Tänään oli juoksukouluni viimeinen oppintunti, olen siis kaiketi valmistunut! Viimeisen tunnin aiheena oli myös vauhtikestävyyden harjoittaminen, tällä kertaa pidemmän ja raskaamman lenkin muodossa. Olin odottanut tuntia kammolla, sillä edellinen harjoitus oli suoraan sanottuna musertava, ehkä kaikkein eniten egolleni. Kaipa sitä ollaan sen verran kilpailunhaluisia että on vaikeaa tyytyä lönkyttämään "oman kunnon" mukaisesti kun muut juoksevat kepeästi ja nopeasti ohi.

Tälläkin kertaa lähdin liikkeelle samalla, virheellisellä asenteella ja yritin ihan vimmatusti pysyä minua nopeampien vauhdissa kiinni. Seuraus oli itsestäänselvä, voimat alkoivat ehtyä ja olo alkoi olla huono. Jotenkin, ehkä sen huonon olon takia, sain vihdoinkin järjen päähäni ja tajusin että on pakko hidastaa ja mennä sitä omaa tahtia. Vaikka se tarkoittaisikin sitä että kaikki muut menisivät minusta ohi.

Siinä sitä sitten lönkyteltiin, omassa rauhassa. Annoin muiden ohittaa ja nielin egoni. Ajattelin että tärkeintä on se, että voitan itseni ja vedän harjoituksen kunnialla loppuun saakka, omalla mittapuullani niin hyvin kuin vain kykenen. Maaliin päästyäni olo ei nyt varsinaisesti ollut voittajan mihinkäs se tiikeri raidoistaan noin vain pääsisi, mutta tiedän tehneeni parhaani ja se riittää.

Ehkä tärkein juttu jonka juoksukoulusta poimin mukaani, oli innostus. Tiedän, ettei se ehkä välity näistä teksteistäni mutta tuntuu siltä että liekki syttyi taas ja haluan parantaa itseäni, juoksuani ja treenaamistani. Se on hyvä juttu!

Viikonloppuna taitaa treenaaminen kuitenkin jäädä vähemmälle, sillä vuorossa on kirjakivaa! Tapaan muita kirjabloggaajia ja tietysti pyörähdän kirjamessuillakin. Tätä on odotettu!