Uskalsin! Eli kuinka aloitin juoksukoulun

Kuten joistakin aiemmista blogiteksteistäni on ehkä käynyt ilmi, olen innokas juoksunharrastaja, jota tänä vuonna ovat vaivanneet jos jonkinmoiset jalkavammat. Pohjekipu on pakottanut minut pitämään useammankin tauon, eivätkä venytykset, hieronta tai magnesium ole auttaneet. Asia on harmittanut minua kovasti, sillä juokseminen on henkireikäni, se pitää ruumiini ja mieleni paremmassa kunnossa, enkä toistaiseksi ole sille löytänyt hyvää vastinetta.

Lopulta taivuin hakemaan ihan ammattiapua, lääkäri veikkasi akillesjänteen tulehdusta, fysioterapeutti löysi rakennevian selästäni, joka todennäköisesti heijastuu askeltamiseeni. Sitten sattumalta ystäväni pongasi ilmoituksen juoksukoulusta ja sai minut ylipuhutuksi lähtemään seurakseen. Ajatus tuntui suoraan sanottuna loistavalta, sillä uskon että ammattiavun kautta löytäisin virheet juoksussani ja pääsisin lopulta kivuistakin eroon.

Tie juoksukouluun oli kuitenkin epäilysten täyttämä, rankempi ylämäkikävely riitti jumiuttamaan lihakseni ja aloin epäillä kykenisinkö osallistumaan lainkaan. Ajattelin vain sitä, kuinka noloa olisi nilkuttaa kentän laidalla muiden juostessa kevyesti ohi, kuntonihan olisi myös rapistunut. Ja kun ystäväni ilmoitti olevansa flunssassa ja jättävänsä ensimmäisen tunnin väliin, olin melkein itsekin heittämässä jo pyyhettä kehään.

Sitten tapahtui jotain, sillä huomasin ajattelevani että jos sittenkin menisin. Ajatus vahvistui ja ennenkuin huomasinkaan, mietin ajatuksissani miettiväni jo juoksukouluun tarvittavia kamppeita. Minähän menen sinne!

Torstaipäivä osoittautui aika katastrofaaliseksi. Tuntui siltä että melkein kaikki mikä vain voi, menee pieleen. Juoksukoulukin tuntui jo etukäteen tuhoontuomitulta. Mutta menin, kun olin kerran kamppeetkin raahannut mukanani. Eikä se ollutkaan niin kamalaa, tai oikeastaan se oli aika kivaa.

Gymstickin järjestämä juoksukoulu alkoi puolen tunnin luennolla, joka herätti toivoa. Kurssin vetäjä kertoi siitä kuinka pienet virheliikkeet tai asennot voivat vuosien mittaan kumuloitua kivuiksi ja kuinka pienin harjoituksin kivuista voi myös päästä eroon. Jännäsin kuitenkin kovasti varsinaista harjoitusosuutta, joka alkoi pienellä lenkillä. Pohje muistettelikin nopeasti olemassaolostaan, joten suosiolla kävelin osan lenkistä.

Lämmittelyn jälkeen siirryimme Eläintarhan kentälle tekemään tekniikkaharjoituksia. Porukka oli toisilleen vierasta, ja sataa tihuutti, mutta yllättävän nopeasti liikunta ja hassut harjoitukset mursivat jään. Tuntui siltä että kaikilla, myös minulla oli mukavaa. Huomasin ilokseni ettei jalkani kiukutellut 50 m pikkuspurteissa, varsinkin jos annoin sille hiukan lepoa harjoitusten välissä. Jee! Mieli oli hyvä ja tehdyt harjoitukset tuntuivat kropassa. Lopuksi vedettiin vielä pieni loppulenkki, joka allekirjoittaneelle alkoi olla kyllä jo hiukan liikaa, varsinkin kun lenkki koostui paljolti ylämäistä.

Loppujen lopuksi kokemus oli siis hyvä ja seuraavana päivänä treeni tuntui jopa lihaksissakin. Luotto jalkani toimintaan on vielä vähän heikko, mutta toivon että tästä vielä tulee hyvä. Tulee siitä!