Kalenterityttö

Tämä asia ei enää ole uusi, mutta se ilahdutti minua kovin, joten ajattelin sen kuitenkin jakaa kanssanne. Amman lukuhetki on nimittäin järjesti (nyt jo toista kertaa) Copycat -kirjankansikilpailun, jossa ideana oli tehdä oma tulkinta kirjankannesta. Innokkaalle lukijalle ja valokuvaajalle tämä oli tietysti ihan must juttu, tällä kertaa huomasin miettiväni Keatsin teosta Yön kirkas tähti, jonka kansi on todella kaunis. Kilpailuajankohta osui elokuulle ja lähipellot lainehtivat viljasta - siitä se sitten lähti! Kuvassa luetaan viljapellossa ja voin kertoa ettei se mallin homma ihan niin helppoa ollut kuin kuvittelin. Korret olivat pidempiä kuin mitä alunperin arvioin, joten jouduin kyykkimään pellossa varpaillani, jotta kuvissa olisi näkynyt muutakin pelkkä päälaki! Ja paikallaankin piti pysyä! Lopputulos oli kuitenkin aika kiva, kuvan nimeksi tuli lopulta alkuperäisteoksen nimeä mukaillen Yön virkeä lukija.

Aikanaan Amman blogissa sitten äänestettiin ja ilokseni minunkin kuvani sijoittui niin että pääsin kalenteriin saakka, elokuulle tietysti. Näin se elämä siis yllättää, minusta tuli kalenterityttö! Kukapa olisi uskonut...

Tositarinoita perjantaina: Argo

Viikko on mennyt lomaillessa ja vaikkei mitään ihmeellistä ollakaan tehty, niin kumma kyllä en ole juuri koneelle ehtinyt - hyvä merkki kai. Perjantaina päästiin kuitenkin leffaan saakka ja tehtiin aikamatka 1970-luvulle Argon avulla.

Argon tarina on huikea, ihan siksikin että se on totta. Juuri todentuntuisuus toikin leffaan tehokkaampaa jännitystä kuin action-pläjäysten stuntit konsanaan - ne pyssymiehet kun olivat ihan oikeita! Tarina lähtee liikkeelle Iranin vallankumouksesta vuonna 1979 kun syöpäsairas shaahi Reza Pahlavi syöstään vallasta. Kansalaisiaan kiduttanut shaahi saa poliittisen turvapaikan Yhdysvalloista ja iranilaiset alkavat osoittaa voimakkaasti mieltään Yhdysvaltoja vastaan. He ottavat Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunnan panttivangeikseen ja vaativat shaahin palauttamista takaisin maahansa. Lähetystön valtauksessa kuusi henkilökunnan jäsentä kuitenkin pakenee ja saa piilopaikan Kanadan suurlähetystöstä, mutta tilanne tiukkenee jatkuvasti ja Yhdysvaltain vastaisen ilmapiirin levitessä alkaa vaikuttaa siltä että kiinnijääminen merkitsisi kuolemaa. CIA:n agentti Mendez (Ben Affleck) lavastaa tieteiselokuvan kuvaukset voidakseen salakuljettaa kuusikon maasta.

Pidin Argosta, se oli pelkurille sopivan jännittävää katsottavaa ja tositarina elokuvan takana tietysti vaikutti katsomiskokemukseen. Erityisen vaikuttavaa oli katsoa lopputekstien aikana oikeiden henkilöiden  ja paikkojen kuvia - hyvin uskollisesti ovat elokuvantekijät pyrkineet noudattamaan totuutta. Kaikenlaiset salaliittoteoriat kyllä vilistivät päässä leffan jälkeen!

So-so lauantai: Chjokon suklaabrunssi ja Keinottelua

Lauantai oli so-so päivä. Se näytti etukäteen kalenterissa mahtavalta mutta osoittautui monilta osin odotuksia latteammaksi. Pettymys olisi ehkä ollut suurempi ellei seura olisi ollut mahtavaa!

Suuntasimme lauantaina tyttöporukan kesken Chjokon suklaabrunssille. Idea tuntui mahtavalta, herkuttelua käsintehdyillä suklaaherkuilla kavereiden kesken. Puitteet olivat mukavat eikä tarjontakaan kehnoa ollut mutta kuulemani hehkutuksen jälkeen olin kyllä vähän pettynyt. Valikoimaa oli aika vähän brunssilla, ainakin meidän kattauksessamme oli aika paljon saman tyyppisiä herkkuja, kuten macaronseja tai suklaatikkareita. Olin etukäteen elätellyt toiveita esimerkiksi chilisuklaista tai marjaisemmista herkuista, tai eri suklaalaaduista mutta ainakin meidän kattauksessamme kaikki taisi olla pelkkää maitosuklaata, praliineja ei näkynyt lainkaan. Suklainen rapaperikakku oli kyllä herkkua, vaikkemme raparperinmakua löytäneetkään. Vaikka makeasta pidänkin, tämä herkutteluhetki taisi kuitenkin olla vähän turhankin suloinen. Huh!

(Suklaabrunssi lauantaisin klo 11-14, Liisankadun myymälässä, 16 eur)

Illalla suuntasimme mieheni kanssa elokuvateatteriin katsomaan Richard Geren tähdittämää Keinottelua -leffaa. Puh, mikä pettymys.

Leffassa Richard Geren esittämällä miehellä on oikeastaan kaikkea mitä voi haluta - komea ura, miljoonia dollareita, kaunis vaimo, lahjakkaat lapset, jotka työskentelevät iloisina isänsä firmassa, lapsenlapsia... Ja ranskalainen taidegalleristi rakastajatar. (Mikähän siinä on että ne rakastajattaret ovatkin aina ranskalaisia taidegalleristeja?) Kaikesta kohdalleen osuneesta hyvästä huolimatta mies ei vaikuta erikoisen onnelliselta ja kohta kohtalo jo puuttuukin peliin auto-onnettomuuden muodossa.

Joku elokuvan tarinassa ei miellyttänyt minua, se tuntui liian keksityltä ja teennäiseltä ja silmiini osui monta yksityiskohtaa jossa ei ollut järkeä. Samoin harmitti se, että Lie to me -sarjasta tuttu Tim Roth esitti täsmälleen samanlaista roolia kuin sarjassakin. Olisipa ollut kiva kun miehelle olisi löydetty jotain uuttakin näyteltävää! Samoin harmittelin sitä, että Susan Sarandonin kalipeerin näyttelijätär oli saanut niin minimaalisen osan. Ja nyt kun sain itseni vauhtiin: leffassa Geren 27-vuotias tytär on isänsä satojen miljoonien arvoisen yrityksen rahoitusjohtaja, iso kiho, joka neuvottelee 500 miljoonan kaupoista yhdessä isäpapan kanssa. Sama tytär on myös yhden, noin kolmivuotiaan lapsen äiti ja langanlaiha, kaunis blondi. Miten se onkin ehtinyt kaiken tuon tehdä noin nuorena, miettii hän kateellisenä?!

Huono bloggari

Huono bloggari täällä hei! En ole viime viikkoina päivittänyt blogiani, koska muuta tekemistä on ollut yksinkertaisesti liikaa. Kun olen päässyt vihdoin sohvannurkkaan henkäisemään, ei blogin kirjoittaminen ole ollut ensimmäisenä mielessä, valitettavasti.

Tämmöistä on, työkiireiden ohella, tullut puuhattua:

Olen herkutellut...

kaivannut aurinkoa...

nauttinut usvaisesta auringonlaskusta...

ollut kiireinen...

viettänyt aikaa lentokentällä...

tarkemmin sanottuna Ruotsissa. (Arlandan reissusta kerroin lisää kirjablogissani.)

löytänyt vihdoin ulkovalot ja ripustellut niitä...

nautiskellut hyvistä kirjoista...

ja nähnyt sen Jennifer Lopezin kuuluisan pepun. Tosin aika kaukaa mutta kuitenkin. Oli komia keikka.

Teemakuvauksen kuukauden kuvahaasteen aihe oli arki ja suurin piirtein tältä se minun maailmassani näytti. Marraskuun aiheena on kuva samasta aiheesta eri värityksellä, kokeilemme miten värillisen kuvan tunnelma muuttuu jos väritys muutetaankin sepiaksi tai mustavalkoiseksi. En ole muuten tätäkään ehtinyt vielä aloittaa...

Ensilumi

Tänään se satoi tänne eteläänkin. Olen seurannut muiden ihastelua vähän kahden vaiheilla, en oikein osaa olla talvi-ihminen. Minulle ensilumi tarkoittaa sitä, että oma suosikkivuodenaikani, syksy, päättyy. Siinä on jotakin haikeaa.

On tässä talven inhossani ehkä jotain syvempääkin, viimeiset kolme talvea ovat olleet erityisen raskaita muutenkin. On ollut suurta huolta rakkaiden terveydestä, surua ja kuolemaa - synkkiä juttuja synkkään aikaan. Ehken siksikään oikein osaa iloita tästä lumesta, liitän sen ajatuksissani kaikkeen siihen raskaaseen jota olen viime vuosina kantanut. Haluaisin kuitenkin että tähän tulisi muutos ja että tästä talvesta tulisi hyvä. Sellainen punaposkinen ja energinen, että olisi iloa ja hyvää mieltä pimeästä huolimatta.

En oikein vielä tiedä miten, mutta uskon että oma asenne on tässäkin avain. Haluaisin löytää itselleni jonkin talviurheilulajin, vaikka toki elättelenkin toivoa sen verran vähälumisemmasta talvesta että lenkkeily olisi jollain tapaa mahdollista. Haluan myös kehitellä kivoja juttuja jokaiseen kuukauteen, jotta niitä ilonaiheita varmasti löytyisi. Lumitöiden tekemistä oikeastaan vähän jo odotankin, sillä viime vuonna huomasin pihahommien olevan oivaa liikuntaa ja ihan hauskaakin puuhastelua. Ehkä minulla on siis jo tuuli kääntymässä? Antakaapa vinkkejä: kuinka talvesta tehdään iloinen?

Kaikkeni annoin, eli juoksukoulu part 4

Tänään oli juoksukouluni viimeinen oppintunti, olen siis kaiketi valmistunut! Viimeisen tunnin aiheena oli myös vauhtikestävyyden harjoittaminen, tällä kertaa pidemmän ja raskaamman lenkin muodossa. Olin odottanut tuntia kammolla, sillä edellinen harjoitus oli suoraan sanottuna musertava, ehkä kaikkein eniten egolleni. Kaipa sitä ollaan sen verran kilpailunhaluisia että on vaikeaa tyytyä lönkyttämään "oman kunnon" mukaisesti kun muut juoksevat kepeästi ja nopeasti ohi.

Tälläkin kertaa lähdin liikkeelle samalla, virheellisellä asenteella ja yritin ihan vimmatusti pysyä minua nopeampien vauhdissa kiinni. Seuraus oli itsestäänselvä, voimat alkoivat ehtyä ja olo alkoi olla huono. Jotenkin, ehkä sen huonon olon takia, sain vihdoinkin järjen päähäni ja tajusin että on pakko hidastaa ja mennä sitä omaa tahtia. Vaikka se tarkoittaisikin sitä että kaikki muut menisivät minusta ohi.

Siinä sitä sitten lönkyteltiin, omassa rauhassa. Annoin muiden ohittaa ja nielin egoni. Ajattelin että tärkeintä on se, että voitan itseni ja vedän harjoituksen kunnialla loppuun saakka, omalla mittapuullani niin hyvin kuin vain kykenen. Maaliin päästyäni olo ei nyt varsinaisesti ollut voittajan mihinkäs se tiikeri raidoistaan noin vain pääsisi, mutta tiedän tehneeni parhaani ja se riittää.

Ehkä tärkein juttu jonka juoksukoulusta poimin mukaani, oli innostus. Tiedän, ettei se ehkä välity näistä teksteistäni mutta tuntuu siltä että liekki syttyi taas ja haluan parantaa itseäni, juoksuani ja treenaamistani. Se on hyvä juttu!

Viikonloppuna taitaa treenaaminen kuitenkin jäädä vähemmälle, sillä vuorossa on kirjakivaa! Tapaan muita kirjabloggaajia ja tietysti pyörähdän kirjamessuillakin. Tätä on odotettu!

Actionlauantai: Taken 2

 Lauantai Norkkulassa oli touhukas. Veimme 9-vuotiaan veljenpoikani kokeilemaan hohtominigolfia, se oli ollut pikkujunnun suuri haave. Itse tosin vain hengasin mukana, koska olen luultavasti yksi maailman huonoimmista golfareista, mutta sen sijaan oivallinen pisteiden laskija ja cheerleader. Kivaa oli ja kuviakin tuli räpsittyä. Kun pikkuherra lähti isänsä kanssa Linnanmäelle katsomaan Hevisaurusta, päätimme herra Norkun kanssa päättää actionlauantaimme elokuvalla.

Taken-leffa tuli katsottu telkusta pari viikkoa sitten joten päätimme jännittää lauantai-iltana Taken 2:n parissa. Taken-elokuvat keskittyvät Liam Neesonin esittämän agentti-isän hahmon ympärille. Ensimmäisessä elokuvassa isä lähtee pelastamaan Pariisisssa kidnappattua teini-ikäistä tytärtään, toisessa osassa Pariisissa surmattujen albanialaisrikollisten perheet hautovat kostoa miehelle ja perheloma Istanbulissa muuttuukin painajaiseksi kun Neeson ja hänen ex-vaimoaan esittävä Famke Jansen vangitaan rikollisten toimesta.

Elokuva oli kohtuullisen väkivaltainen ja aika jännäkin, ainakin tämmöisen pelkurin mielestä. Elokuvan perusteema oli, ei kauhean yllättävästi, yksi 50-kymppinen amerikkalaisagentti hakkaa 50 aseistettua albanilaisrikollista, siitäkin huolimatta elin kyllä leffassa mukana!

Vielä vähän mielikuvista: olemme jo pitkään halunnut matkustaa Istanbuliin. Vaikka elokuva ei nyt ihan paras myyntimainos kaupungille ollutkaan ("Matkusta Istanbuliin, kidnappaamme ja kidutamme sinua") niin se tietty kipinä kyllä säilyi. Istanbul vain minun mielessä näyttäytyy niin historiallisena, kauniina ja salaperäisenä.

Ensi viikolla mennäänkin sitten kovin kirjallisissa merkeissä, kun Helsingin kirjamessut avaavat ovensa! Tämä lukutoukka tuskin malttaa odottaa!

Minulle tulee tästä kuvasta mieleen Christine - tappaja-auto.
Ihan sopivaa näin Halloweenin lähestyessä!