Lähdettiin metsään samoilemaan, etsimään valkovuokkoja. Löytyi niitä ja sinivuokkojakin ja mansikantaimia. Ja sitten vähän rapistuneita omenapuitakin sekä vanha ruusupensas sekä talon kivijalka. Pysähdyin miettimään sitä, että tässä, ryteikössä, on joskus ollut talo. Ja talolla kaikesta päätellen emäntä, joka on ruusut, mansikat ja omenat rakkaudella istuttanut. Ja nyt jäljellä on vain luonto ja palanen sitä kivijalkaa.
Mielikuvitukseni sai tietysti hetkeksi vallan kun kuvittelin taloa ja ihmisiä jotka ovat sitä joskus asuneet. Iloja ja suruja, elämänkohtaloita.
Googlettelu paljasti alueen muuttuneen 1930-luvulla, talo siis lienee ajalta ennen sitä. Naapuri taas osasi kertoa alueella olevan vanhan apteekkarin talon raunion. Apteekkarilla oli kuulemma ollut ainakin hedelmätarha, yrttejäkin. Naapuri kertoi hakevansa apteekkarin tarhasta kesäisin luumuja, niitäkin siellä kuulemma on. Jotenkin kiva että hedelmätarha kuitenkin jatkaa edelleen eloaan ja ihmiset saavat siitä edelleenkin iloa - kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.
OIjoi, mä rrrrakastan vanhoja taloja, historiaa, vanhoja kivijalkoja ja menneitä elämiä. Ne saa ihan kylmät väreet kulkemaan selässä, niin upeaa.
VastaaPoistaRoz, sama täällä. Mielikuvitus oikein alkaa jyllätä tuollaisessa paikassa, melkein pystyin kuvittelemaan talon ja pihamaan, emännän ja apteekkarin...
VastaaPoista