Uusi tukka, uudet tuulet?

Istuin eilen kampaajan tuoliin, innokkain ja vähän pelokkainkin miettein. Toiveissa on ollut jo pitkään uusi ilme. Aloin kasvattaa hiuksiani alun perin häitä varten - niinhän ne suomalaisnaiset kai yleensä tekevät. Sitten jäin vähän jumiin tuohon malliin. Tuli kaikenlaista ja hiuksista tuli sivuseikka kun muu elämä vaati enemmän. En jaksanut miettiä mitä tekisin, ei ollut aikaa.

Pitkä tukkani oli ehtinyt olla mukanani monenmoisessa, ponihäntä tuntui melkein osalta identiteettiäni. Aamuinen takkujen selvittely oli osa rutiinia. Pidin harvoin hiuksia auki, koska se tuntui hankalalta. Sitten kerran havahduin miettimään sitä, mitä iloa minulla kutreistani oli, aina jossakin sykeröllä. En halunnut olla sykerö-ihminen, halusin olla sellainen, jonka hiuksia tuuli tuivertaa. Joten pitkä tukka saisi antaa tietä sille vapaammalle minälle.

Kampaajan tuolissa vähän hirvitti vaikka olinkin reippaasti jo tuonut toiveeni ilmi. Hiusten pudotessa lattialle rauhoittelin itseäni sanomalla: "se kasvaa aina takaisin".  Silti vähän hirvitti, olinko tehnyt virheen ja luopunut jostain tärkeästä? Ehkei minusta ollut tuulitukaksi.

Nyt alan jo tottua uuteen olooni. Niska tuntuu kevyeltä ja huomaan tosiaan nauttivani kampauksen vapaudesta. Silti pikkuisen kaipaan vanhojakin kutreja. Nyt kuitenkin on aika kokeilla tuulitukan elämää.  Jos se maittaa pidempään, voin jäädä tähän olotilaan. Tai palata kohti vanhaa, ehkä löytää jotain uutta.