Pääsiäinen

Pääsiäinen tarjosi minulle, kuten varmaan monelle muullekin, loistavan breikin aherruksesta. Sää suosi,
vihdoinkin sai nauttia auringosta ja lämmöstä. Me pysyttelimme tuttuun tapaan kotona, muutamia vieraita kävi mutta muuten otimme iisisti. Vieraille tarjotut leipomuksetkin onnistuivat mikä on aina kivaa ja vähän yllättävääkin, meikäläisen keittiössä kun piisaa joskus vähän liikaakin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suosittelen muuten happaman ystäville noita Kinuskikissan sitruunaneliöitä - olivat nannaa!

Jalkakremppani keskellä suurensuuri ilonaihe on se, että näemmä pyöräily onnistuu minulta kivutta. Voin siis lopettaa itseni säälimisen sohvalla sipsipussin kanssa ja purkaa energiaani fillarin selässä. Vauhtini on toki samaa luokkaa kuin ostarille polkevilla mummoilla mutta mitäs siitä - tärkeintä on liike!

Nautin myös siitä että pääsen viettämään vihdoinkin aikaa pihalla. Taas on kuoputeltu ja ihmetelty maasta kohoavia vihreitä juttuja. Tulppaanini näyttävät olevan tuloillaan, narsissit valitettavasti jäivät sen maaliskuisen takatalven uhreiksi. Yksi krookuskin on pihallemme jostain eksynyt. Ja kyllä, kesän ensimmäiset torkut pihalla kirjan kanssa on nyt otettu. Love it!

#satasyytäiloon:
16. rentoilu
17. keittiöonnistumiset (hurraa!)
18. pyöräily (tuplahurraa!)
19. yllärikrookus
20. torkut auringossa

Muistoja menneisyydestä

Mennyt viikko on ollut vauhdikas. Sain fysioterapeutilta kuulla tuomion jalkaongelmastani ja lenkkeily saa toistaiseksi jäädä - nyt opetellaan pieniä mutta vaikeita perusasioita. Toisaalta harmittaa, mutta toisaalta tuntuu hyvältä saada virheellinen asento korjattua ennenkuin aiheutan itselleni isompaa vahinkoa.

Viikko on ollut myös ystävä-painotteinen, perjantaina herkuttelimme Krullan jälkiruokabuffetissa ja lauantai oli varattu ystävän menestyksen juhlistamiselle. On jännää ja ihanaakin huomata kuinka joidenkin ihmisten kanssa yhteys säilyy vaikka emme tapaakaan niin usein. Krullasin tapaamiselle oli syykin, viisi vuotta sitten kirjoitimme itsellemme kirjeet jotka perjantaina nyt avasimme. Kirjeet sisälsivät toiveita, oletuksia tulevaisuudesta, ohjeitakin. Itse toivoin tuolloin mm. oppivani elämään tässä hetkessä ja nauttimaan siitä mitä minulla jo on. Näitä asioita olenkin yrittänyt opetella mutta työ jatkuu vielä! Kirjoitimme uudet kirjeet, viiden vuoden kuluttua nähdään kuinka silloin käy. Kirjejuttu oli itseasiassa hauska, mielenkiintoinen ja jopa vähän jännittäväkin. Pulina pöydässämme ainakin hiljeni joksikin aikaa kun jokainen vakavoitui lukemaan omaa viestiä itselleen.

Krullasin jälkiruokabuffet ei sekään ollut pöhkömpi kokemus, wieniläistyyliset herkuttelut maistuivat kaikille oikein hyvin. Kumma kyllä, erityisen paljon ilahduin raparperikiisselistä jota oli tarjolla kaikkien sacher-ihanuuksien ja pienten leivosten rinnalla. Ihaninta on ehkä muuten se, että kohta on taas raparperiaika!

Tällä viikolla on myös aloitettu kevätsiivous, kaivauduin oikein varaston perimmäisiinkin laatikoihin ja sieltähän löytyi vaikka mitä. Niinkuin kasetteja, vihkoja johon on kirjoitettu laulujen sanoja ja Suosikin fani-kirjanen Michael J. Foxista. Paljon ihania, hölmöjä muistoja tuli mieleen!

#SataSyytäIloon:

• 12: ystävät
• 13: jälkiruokabuffet (rapaperikiisseli!)
• 14: kirje itseltäni
• 15: muistot menneisyydestä

Laiska sunnuntai

Tästä taitaa tulla laiska sunnuntai. Sade ropisee katolla, se on ääni jota olen pitkinä talvikuukausinakaivannut. Talvella sade on niin äänetöntä, vasta ulos kurkistaessa tajuaa olevansa lumimyräkän keskellä.

Sateen ropinassa on jotakin kodikasta. Ainakin silloin kun se nimenomaan on ropinaa ja on sunnuntai ja sitä tietää ettei tarvitse lähteä minnekään ja saa olla vaikka koko päivän kuuntelemassa ja katselemassa sadetta.

Sadepäivät melkein haastavat hidastamaan, ne melkein huutavat että asetu sohvan nurkkaan mukavasti ja lue kirja. Katso vihdoinkin se elokuva jonka tallensit monta viikkoa sitten. Tai ihan vaan ole, katso ja kuuntele sadetta.

PS. #satasyytäiloon: #10 sateen ropina, #11 laiskat sunnuntait.

Mussunmussun

Olen tässä odotellut positiivista fiilistä jotta voisin taas kirjoitella ilon aiheista. Mutta kiitos, viime sunnuntaisen haaverin, olen ollut vähän happamalla tuulella. On se jännä juttu kuinka elämän onni näyttää joskus riippuvan juuri siitä asiasta mikä ei ole saatavilla. Nyt kun olen viikon verran lepuuttanut jalkaani, olen todennut että lepuuttaminen on tylsää ja heikentää moraalia.  (Normaalisti kyllä mielelläni makoilen lukemassa mutta annas olla kun sanotaan ettei SAA liikkua!) Harkitsen jo vakavasti pyöräilyn aloittamista...

Jos nyt mainitsisin jotain positiivistakin, niin ainakin työpaikan järjestemä terveys-haaste on kuulunut viikon valonpilkkuihin. Haasteessa kerätään päivittäin pisteitä eri suorituksista Excel-taulukkoon ja kaiketi eniten pisteitä kerännyt tiimi voittaa palkinnon. (Vaikka tärkeintä ei tietenkään ole päämäärä, vaan se palkin... eikun siis matka.) Haasteen suoritukset ovat ihan fiksuja juttuja, jotka liittyvät oikeaan ruokavalioon, liikuntaan ja palautumiseen. Pisteitä saa mm siitä ettei istu kerrallaan enempää kuin 90 minuuttia tai että käyttää koko päivän ajan portaita jne. Hauskinta on kuitenkin ollut huomata kuin täpinöissään tiimimme haasteesta on: kaikilla tuntuu olevan vähän parempi mieli ja haasteeseen osallistumattomatkin ilakoivat mukana. Tämä siis pääsee sijalle 9 listallani 100 syytä iloon.

Ja onhan nyt toki perjantai ja aurinkokin paistaa, ehkä tämä elämä ei kuitenkaan ole niin kamalaa. (Vaikka nyt olisi kyllä hyvä lenkkikeli...)

Blinejä ja pizzaa

Äh. Tämän aamuinen talven vastaisku veti mieleni harmaaksi, etukevät (mikä termi!) oli minusta niin ihana. Juuri kun tiet alkoivat kuivaa ja olin kaivanut kevyemmät kenkäni esiin varastosta... Harmi!

Huolimatta tästä takaiskusta takana on kuitenkin kiva viikko: keskiviikkona tapasin maailman mainionta mimmiporukkaa Ravintola Lasipalatsin herkullisten blinien merkeissä. Mukava miljöö, kauniit ja maukkaat annokset - ei valittamista. Lättyset tuntuivat varsin täyttäviltä, seuraavana päivänä ei ollut tarvetta aamupalalle. Voisin(pa) ruveta jonkun sortin blinidieetille... Blinit ansaitsevat myös paikkansa Sata syytä olla onnellinen -listallani (#7).

Perjantaina vietimme herra Norkun kanssa aikaa Rautatientorin Jääpuistoon perustetussa Dr. Oetkerin pop up -pizzeriassa, jonka avajaisiin olimme saaneet kutsun. Paikan miljöö oli mainio, kaupunki iltavaloissaan, jäällä taiteilevine luistelijoineen ja pizzakin maistui, erityisesti peperoni-pizzan tulisuus lämmitti mukavasti viileässä kelissä. Illan ainoa miinus taisikin olla kylmyys, ateroinnin ja ohjelman jälkeen oli suorastaan ihanaa päästä liikkumaan ja lämmittelemään. Kokemus oli kuitenkin mainio ja ansaitsee sekin päästä Sata syytä olla onnellinen -listalle.

#sataSyytäOllaOnnellinen, kevät ja perjantait

Onnellisuuslistani etenee kohtiin 5 ja 6, eli kevääseen ja perjantaihin. Olen tässä kuussa nauttinut keväisistä tunnelmista, asvaltista lenkkareiden alla ja pipottomuudesta. En koskaan ole ollut talven ystävä ja minusta tällainen epätavallinen talvi on ollut suorastaan verraton! Ei liukastelua, lumitöitä, naaman jäädyttämistä aamuisin bussipysäkillä... Aurinkoa kyllä kaipaisin, mutta ehkäpä maaliskuu tuo se tullessaan! Kevät, taidan rakastaa sua!

Toinen viikon ilonaiheistani on perjantai, joka usein on leffailtamme herra Norkun kanssa. Tuntuu hyvältä nollata ajatukset työviikon jäljiltä elokuvan avulla, ehkä hiukan herkutellakin. Tänä perjantaina vietimme iltaa The Monuments Menin seurassa. Tositapahtumiin perustuva komediallinen seikkailu, jossa hivenen epätavalliset sankarit pelastavat taideaarteita natsien ja neuvostosotilaiden hyppysistä, sopi allekirjoittaneelle mainiosti kepeytensä takia mutta herra valittelin toiminnan puutetta. Elokuva ei räjäyttänyt minunkaan tajuntaani, mutta myönnetään että sydäntä riipaisi ajatellessani natsien taulu- ja kirjarovioita. Parasta muuten perjantain leffailloissa on kotimatka ja elokuvasta jutteleminen, kunnon ruotiminen on parantaa kehnonkin leffan!

#sataSyytäOllaOnnellinen

Rakkautta ja raakasuklaata, #satasyytäollaonnellinen

Tällä viikolla onnellisuuslistalleni pääsevät rakkaus ja raakasuklaa, ihan ystävänpäivän kunniaksi. En ole tehnyt raakasuklaata aikoihin, homma tyssäsi pitkälti laiskuuteeni. Kaakaovoi nimittäin loppui enkä saanut aikaiseksi hankkia sitä lisää, ennenkuin nyt. Halusin nimittäin tehdä siipalleni ystävänpäivälahjaksi terveellisempiä konvehteja.

Aluksi homma oli lievästi sanottuna hakusessa, varsinkin kun huomasin kämmäilleeni kaupassa. Kaakaovoi ei nimittäin ole sama asia kuin kaakaomassa - tulipa sekin nyt opittua. Improvisoin siis lisäämällä kookosöljyn määrää ja onneksi massa alkoi näyttää oikeanlaiselta. Lisäsin tuttuun tapaan Maca- ja Lucuma -jauheita ja makeutin hunajalla. Mieheni on pähkinöiden ystävä, joten konvehtitaikinaan lisättiin reilusti pähkinärouhetta sekä nokare pähkinävoita. Lopputulos oli miehen mukaan makoisa, olkoonkin että tämä suklaa näyttää pehmenevän nopeasti huoneen lämmössä, johtuneekohan tuo pähkinävoista jota käytin ensimmäistä kertaa? Niin tai näin, innostukseni suklaa-alkemiaan ainakin palasi, muutama resepti-idea on jo hautumassa.

Niin ja se rakkaus. Luulen että suurin onni elämässä on rakastaa ja saada vastarakkautta. Rakkaus se maailmaa pyörittää, all you need is love. Kliseistä, mutta tottakin.