Leffassa: Jurassic World (2015)

Perjantaina matkattiin jälleen elokuviin - valinta oli tällä kertaa herra Norkun joka fanittaa Jurassic Park -elokuvia joten käsky kävi varata liput Jurassic Worldiin. Odotukset 3d-dinojen suhteen olivat korkealla ja herra pitikin elokuvasta kovasti, kun taas itse en innostunut niin kovasti. Elokuvan paras juttu ovat tietysti dinosaurukset joiden kanssa ollaankin onnistuttu hienosti ja actionia piisaa muutenkin ihan kiitettävästi - tylsää ei kahdessa tunnissa todellakaan ehtinyt tulla. Jurassic World voisi jopa kiinnostaa ihan matkakohteenakin - olettaen että voisin olla varma ettei Tyrannosaurus tee allekirjoittaneesta Norkkuburgeria!

Mutta itse mussutan seuraavista jutuista:

• elokuvan henkilöt jäävät melkeinpä latteammiksi kuin dinosaurukset, mm. Bryce Dallas Howardin esittämä sankaritar jää kovin tylsäksi ja harmittelin myös ettei loistava Vincent D'Onofrio saanut monipuolisempaa roolia esitettäväkseen.
• lukuunottamatta Chris Prattin sankaria kaikista muista (aikuis)näyttelijöistä on vaikeaa pitää.

Ihmetykset:

• sankaritar juoksentelee koko elokuvan ajan dinoja karkuun korkokengissä mm. metsässä ja allekirjoittanutta kiinnostaisi tietää mistä moisia kenkiä löytää. Itseltäni onnistuu vain pikaspurtti bussille, kyseenalaisella vauhdilla.
• erikoista kyllä, sankarittaren vaatteet repeytyvät ja likaantuvat kovasti elokuvan edetessä, miesnäyttelijöiden vaatetuksen ollessa edelleen loistokunnossa.

Exodus: Gods and Kings

Huh. Päätimme tapaninpäivän ratoksi livistää herra Norkun kanssa elokuviin ja juuri ensi-iltansa saanut Exodus kiinnosti. Päällisin puolin paketti näytti oivalta: komeaa menoa, 3D-tehosteita, tarina, jossa olisi luvassa sopivasti vauhtia ja tunnetta, taistelukohtauksia ja kaupan päälliksiksi vielä Christian Bale silmänilona. Kuinkas sitten kävikään...

Exodus kertoo Mooseksen tarinan mutta yllättävän kuivakkaasti. Minulle katsojana jäi hiukan epäselväksi jopa se, mihin Jumala oikeasti Moosesta edes tarvitsi, samoin elokuvan viesti tuntui olevan vaikeasti tavoitettavissa, varsinkin itse tarina on kuitenkin varsin tunnettu.

Elokuvan kiinnostavin hahmo oli Joel Edgertonin esittämä Ramses josta välittyi ristiriitainen ja jopa jossain määrin inhimillinenkin kuva. Tarinan egyptiläispuoli olikin sitä mitä odotimme, näkymät olivat vaikuttavia, puvustuksesta puhumattakaan. Ja vitsaukset - ne vasta hurjia olivatkin!

Kokonaisuus on kuitenkin melko kaksijaksoinen, sillä komeiden kohtauksien ja vauhdin ohella elokuvassa on onnistuu myös turruttamaan. Moosekseen on vaikea uskoa sillä hän ei itsekään usko itseensä ja juutalaiset jäävät sittenkin liian etäisiksi katsojalle. Kysymyksiä jäi mieleeni monta: mitä Mirjamille tapahtui, entä Bithialle? Kuinka Mooses tuli "valituksi" juutalaisten johtajaksi? Mikä merkitys oli juutalaisten taistelukoulutuksella? Lähtivätkö Mooseksen vaimo ja poika mukaan Exodukselle? Miksi Ramseksen äiti halusi tappaa Mooseksen?

Vinkki vielä Ridley Scottille: Christian Bale miellyttäisi naiskatsojan silmää enemmän jos hän ei olisi suurinta osaa ajasta likainen takkutukka... Muutkin heprealaiset näyttivät peseytyneen...

PS. Taidanpa laittaa Sinuhe Egyptiläisen lukulistalleni...

Dracula Untold

Päädyimme sitten herra Norkun kanssa elokuviin. Se ei sinällään ole erikoista mutta elokuvavalinta ei ollut ihan meille tyypillisin. Minä karttelen liian pelottavia elokuvia ja herra taas välillä nyrpistelee nenäänsä fantasialle, jotenkin kuitenkin päädyttiin valitsemaan Dracula Untold. Ja lähdettiin elokuvateatterista hyvillä mielin - eli kaiketi on hyvä joskus kokeilla rajojaan. (Ja oivallinen kannustin siihen ovat pian vanhaksi menevät leffaliput!)

Dracula Untold kertoo kaikille tutun vampyyrin tarinan uudessa kuosissa. Prinssi Vlad on palannut kotimaahansa ja haluaa unohtaa sodassa tekemänsä hirmuteot mutta sehän ei tietysti onnistu sillä Turkin sulttaani haluaa transsilvanialaisilta 1000 poikaa armeijaansa koulutettavaksi, näiden joukossa myös Vladin oma poika. Ja kun pieni heikko kansa joutuu käymään sotaa turkkilaisten massiivisia joukkoja vastaan niin siinähän joudutaan ottamaan avuksi jo pimeätkin voimat.

Leffa oli viihdyttävä ja jälleen kerran tulin todenneeksi että mies, jota ei edes kokonainen armeija pysäytä, on kyllä komeaa katseltavaa. Luke Evansia nimittäin katseli ihan mielellään ja muutenkin leffa oli visuaalisesti ihan onnistunut.

Muutamassa kohdassa toki sarkasmini löi päälle, etenkin kun taistelun tuoksinassa Draculalla on aina aikaa syleillä perhettään vaikka ihmiset ympärillä kuolevatkin. Mies, vähemmän pussailua, enemmän toimintaa!

Maleficient

Päätimme sateisena helatorstaina lampsia leffaan, katsottavaksi valikoitui Maleficient ihan vaan siksi että lapsena minusta Prinsessa Ruusunen oli tarinoista ihanin. (Kun sillä oli niin kaunis tukka ja paras mekko kaikista prinsessoista...) Luonnollisesti myös Angelina Jolien ja pikku Jolie-Pittin roolisuoritukset kiinnostivat, herra Norkku taas odotti taistelukohtauksia ja 3D-efektejä.

Leffan jälkeen tiimin fiilikset olivat ristiriitaiset: minä ihan kohtuullisesti tykkäsin, herra ei. Eniten keskustelua herätti "tosirakkauden suudelma" koska elokuvassa tunnuttiin väittävän ettei tosirakkautta olisi olemassakaan. Romantikkona kyllä haluan siihenkin uskoa, mutta minusta tosirakkaus on se, joka on kestänyt jo kolhun jos toisenkin, ei se ensi-ihastus josta saduissa luemme.

3D-efektit olivat jokseenkin turhia leffassa, en itse kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Saduista pitävälle tämä lienee ihan mukava katsottava, etenkin jos myös se Disneyn versio on tuttu.

Perjantai Pompejissa

Taas on leffa-illan paikka! Leffaksi valikoitui Pompejin 3D-versio, jota tähdittävät Kit Harington, Emily Browning ja Kiefer Sutherland. Harington on minulle tuttu mm. Game of Thrones -sarjasta, jossa hän esittää kylmässä pohjoisessa tappelevaa Jon Snowta. Aika samantyyppinen rooli on Kitille nytkin osunut sillä tälläkin kertaa hän esittää hurjasti taistelevaa orpopoikaa, tällä kertaa vain pahiksina ovat roomalaiset.

Leffa itsessään tarjosi sopivan annoksen viihdettä perjantai-iltaan, Pompejissa oli jokaiselle jotakin. Romantiikka, actionia, kelpo 3D-efektejä. Leffan juoni toki on omalla tavallaan aika tyypillinen lajilleen, on tyttö, poika, pahis ja tulivuori. Muistan jonkun viisaan joskus sanoneen että kaikki naiset haluavat miehen jota ei pysäytä edes käsikranaatti ja aikalailla tässä onkin leffan paras anti. Harringtonin rooli juron herkkänä supersoturina lienee ihan tarkoituksella kirjoitettu vetoamaan niin miehiin kuin naisiinkin.

Rikkana rokassa muuten mukavassa leffaillassa olivat edellisen penkin pölöttävät miehet: juttua nimittäin tuntui riittävän koko leffan ajan, siitäkin huolimatta että seurueelle asiasta jo huomautettiinkin. Jos ei elokuva kiinnosta niin sitten vaan ulos juttelemaan!

12 Years a Slave

Sovimme miehen kanssa perjantai-treffit elokuviin, kuten meillä monesti tapana on. Yhteinen leffailta on monesti hyvä tapa nollata arjen tohina mielestä ja aloittaa viikonloppu. Leffat valitsemme vuorotellet, tällä kertaa oli herra Norkun vuoro ja 12 Years a Slave tuli valituksi. Tiesin etukäteen odottaa rankkaa mutta koskettavaa elokuvaa ja sitä sain, mitä tilasin.

Tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo Solomon Northupista, vapaasta miehestä, joka tulee valheiden ja ahneuden takia kaapatuksi orjaksi Yhdysvaltain etelävaltioihin. Solomon viettää 12 vuotta elämästään orjana ennenkuin lopulta onnistuu saamaan sanan läheisilleen ja hänet vapautetaan. Kohtalo, joka vetää mielen hiljaiseksi.

Elokuva oli vaikuttava mutta jos rehellisiä ollaan, se ei ehkä ollut ihan paras valinta rankan työviikon jälkeen sillä pätkä sisältää paljon pahaa maailmaa ja jonkin verran väkivaltaakin. Ei siis ehkä ihan se piristävin valinta. Aihe on kuitenkin tärkeä ja kirvoitti pitkän keskustelun kotimatkalla vapaudesta ja sen tärkeydestä. Sikäli siis elokuvavalinta taisi olla kuitenkin onnistunut sillä monesti kaikkein parasta elokuvissa käynnissä on juuri jälkipuinti.

There is a life about to start when tomorrow comes

Onpahan ollut melkoinen vuoden aloitus! Kuluneina viikkoina arkeani ovat sulostetuttaneet mm. rikki mennyt tv-antenni, kaukolämpöhärpäke, läppäri ja ihan viimeisimpänä kännykkä. Kaikki on toki korjattu, mutta mukavasti ne ovat nostaneet stressipiikkiä. Rikottujen laitteiden ohella olen onnistunut myös rikkomaan itseni - ensin silmätulehdus viiden viikon silmätippakuurilla ja tämän viikon olen potenut polveani joka jostain kumman syystä on kipuilemaan ja naksumaan. Alkoi tuntua siltä että tähdet eivät ihan ole meikäläisen kannalta suotuisissa asemissa.

Otsikon lainasin muuten törkeästi Les Misérablesista, kävimme nimittäin eilen elokuvissa musikaalinautinnolla. En ole nähnyt Les Misiä koskaan näyttämöllä mutta ihastuin varsinkin lauluihin kovasti. Suoraan sanottuna olen hoilannut I dreamed a dreamiä koko päivän kotona (kammottavan huonosti!) - anteeksi naapurit!

Mutta eteenpäin vie ihmisen mieli. Eilen tajusin että ollaan jo melkein keväässä, pääsiäinenkin jo ihan nurkan takana. Kohta piha kuorituu lumimassojen alta lenkkipolun kera. (Kunhan se polvi nyt vaan paranisi...)

A good day to die hard & Anna Karenina

Jylläävässä silmätulehduksessa on sentään jotain hyvääkin. Vaikka lukeminen onkin sumeaa, näen sentään kauas eli leffassa käynti onnistuu - sitä hupia onkin sitten harrastettu.

Sunnuntaina laitettiin aivot narikkaan ja käytiin rämistelemässä Bruce Willlisin kanssa tuoreimman Die Hard -leffan merkeissä. Menihän se, Bruce on edelleen melkoinen Jakke Jäyhä ja näissä leffoissahan on kivaa se, ettei turhia tarvitse jännittää, sillä leffan juonihan on pääpiirteittäin selvä jo ennen kuin trailerit loppuvat. Tällä kertaa rymisteltiin Venäjän maaperällä jossa John McClane ja poika pistävät hengiltä noin tsiljoona venäläistä pahista. Ilmeisesti yksi amerikkalainen vastaa vähintäänkin kymmentä venäläistä?

Venäjällä myös pysyimme, sillä tiistaina pääsin viimein katsomaan Anna Kareninan. Elokuva oli hyvin kaunis ja pidin myös kovasti taustalla soivasta pienestä surullisesta sävelmästä. Ehkä pikkuisen kuitenkin karsastin pääparia, Anna ja Vronski olivat minun makuuni vähän turhan nuoren oloisia. Herra Norkku kiitteli kovasti elokuvan "näyttämöä", joka kyllä olikin nokkela ratkaisu.

Seuraavaksi haikailen Les Miserablesin perään...

Tositarinoita perjantaina: Argo

Viikko on mennyt lomaillessa ja vaikkei mitään ihmeellistä ollakaan tehty, niin kumma kyllä en ole juuri koneelle ehtinyt - hyvä merkki kai. Perjantaina päästiin kuitenkin leffaan saakka ja tehtiin aikamatka 1970-luvulle Argon avulla.

Argon tarina on huikea, ihan siksikin että se on totta. Juuri todentuntuisuus toikin leffaan tehokkaampaa jännitystä kuin action-pläjäysten stuntit konsanaan - ne pyssymiehet kun olivat ihan oikeita! Tarina lähtee liikkeelle Iranin vallankumouksesta vuonna 1979 kun syöpäsairas shaahi Reza Pahlavi syöstään vallasta. Kansalaisiaan kiduttanut shaahi saa poliittisen turvapaikan Yhdysvalloista ja iranilaiset alkavat osoittaa voimakkaasti mieltään Yhdysvaltoja vastaan. He ottavat Yhdysvaltain suurlähetystön henkilökunnan panttivangeikseen ja vaativat shaahin palauttamista takaisin maahansa. Lähetystön valtauksessa kuusi henkilökunnan jäsentä kuitenkin pakenee ja saa piilopaikan Kanadan suurlähetystöstä, mutta tilanne tiukkenee jatkuvasti ja Yhdysvaltain vastaisen ilmapiirin levitessä alkaa vaikuttaa siltä että kiinnijääminen merkitsisi kuolemaa. CIA:n agentti Mendez (Ben Affleck) lavastaa tieteiselokuvan kuvaukset voidakseen salakuljettaa kuusikon maasta.

Pidin Argosta, se oli pelkurille sopivan jännittävää katsottavaa ja tositarina elokuvan takana tietysti vaikutti katsomiskokemukseen. Erityisen vaikuttavaa oli katsoa lopputekstien aikana oikeiden henkilöiden  ja paikkojen kuvia - hyvin uskollisesti ovat elokuvantekijät pyrkineet noudattamaan totuutta. Kaikenlaiset salaliittoteoriat kyllä vilistivät päässä leffan jälkeen!

So-so lauantai: Chjokon suklaabrunssi ja Keinottelua

Lauantai oli so-so päivä. Se näytti etukäteen kalenterissa mahtavalta mutta osoittautui monilta osin odotuksia latteammaksi. Pettymys olisi ehkä ollut suurempi ellei seura olisi ollut mahtavaa!

Suuntasimme lauantaina tyttöporukan kesken Chjokon suklaabrunssille. Idea tuntui mahtavalta, herkuttelua käsintehdyillä suklaaherkuilla kavereiden kesken. Puitteet olivat mukavat eikä tarjontakaan kehnoa ollut mutta kuulemani hehkutuksen jälkeen olin kyllä vähän pettynyt. Valikoimaa oli aika vähän brunssilla, ainakin meidän kattauksessamme oli aika paljon saman tyyppisiä herkkuja, kuten macaronseja tai suklaatikkareita. Olin etukäteen elätellyt toiveita esimerkiksi chilisuklaista tai marjaisemmista herkuista, tai eri suklaalaaduista mutta ainakin meidän kattauksessamme kaikki taisi olla pelkkää maitosuklaata, praliineja ei näkynyt lainkaan. Suklainen rapaperikakku oli kyllä herkkua, vaikkemme raparperinmakua löytäneetkään. Vaikka makeasta pidänkin, tämä herkutteluhetki taisi kuitenkin olla vähän turhankin suloinen. Huh!

(Suklaabrunssi lauantaisin klo 11-14, Liisankadun myymälässä, 16 eur)

Illalla suuntasimme mieheni kanssa elokuvateatteriin katsomaan Richard Geren tähdittämää Keinottelua -leffaa. Puh, mikä pettymys.

Leffassa Richard Geren esittämällä miehellä on oikeastaan kaikkea mitä voi haluta - komea ura, miljoonia dollareita, kaunis vaimo, lahjakkaat lapset, jotka työskentelevät iloisina isänsä firmassa, lapsenlapsia... Ja ranskalainen taidegalleristi rakastajatar. (Mikähän siinä on että ne rakastajattaret ovatkin aina ranskalaisia taidegalleristeja?) Kaikesta kohdalleen osuneesta hyvästä huolimatta mies ei vaikuta erikoisen onnelliselta ja kohta kohtalo jo puuttuukin peliin auto-onnettomuuden muodossa.

Joku elokuvan tarinassa ei miellyttänyt minua, se tuntui liian keksityltä ja teennäiseltä ja silmiini osui monta yksityiskohtaa jossa ei ollut järkeä. Samoin harmitti se, että Lie to me -sarjasta tuttu Tim Roth esitti täsmälleen samanlaista roolia kuin sarjassakin. Olisipa ollut kiva kun miehelle olisi löydetty jotain uuttakin näyteltävää! Samoin harmittelin sitä, että Susan Sarandonin kalipeerin näyttelijätär oli saanut niin minimaalisen osan. Ja nyt kun sain itseni vauhtiin: leffassa Geren 27-vuotias tytär on isänsä satojen miljoonien arvoisen yrityksen rahoitusjohtaja, iso kiho, joka neuvottelee 500 miljoonan kaupoista yhdessä isäpapan kanssa. Sama tytär on myös yhden, noin kolmivuotiaan lapsen äiti ja langanlaiha, kaunis blondi. Miten se onkin ehtinyt kaiken tuon tehdä noin nuorena, miettii hän kateellisenä?!

Actionlauantai: Taken 2

 Lauantai Norkkulassa oli touhukas. Veimme 9-vuotiaan veljenpoikani kokeilemaan hohtominigolfia, se oli ollut pikkujunnun suuri haave. Itse tosin vain hengasin mukana, koska olen luultavasti yksi maailman huonoimmista golfareista, mutta sen sijaan oivallinen pisteiden laskija ja cheerleader. Kivaa oli ja kuviakin tuli räpsittyä. Kun pikkuherra lähti isänsä kanssa Linnanmäelle katsomaan Hevisaurusta, päätimme herra Norkun kanssa päättää actionlauantaimme elokuvalla.

Taken-leffa tuli katsottu telkusta pari viikkoa sitten joten päätimme jännittää lauantai-iltana Taken 2:n parissa. Taken-elokuvat keskittyvät Liam Neesonin esittämän agentti-isän hahmon ympärille. Ensimmäisessä elokuvassa isä lähtee pelastamaan Pariisisssa kidnappattua teini-ikäistä tytärtään, toisessa osassa Pariisissa surmattujen albanialaisrikollisten perheet hautovat kostoa miehelle ja perheloma Istanbulissa muuttuukin painajaiseksi kun Neeson ja hänen ex-vaimoaan esittävä Famke Jansen vangitaan rikollisten toimesta.

Elokuva oli kohtuullisen väkivaltainen ja aika jännäkin, ainakin tämmöisen pelkurin mielestä. Elokuvan perusteema oli, ei kauhean yllättävästi, yksi 50-kymppinen amerikkalaisagentti hakkaa 50 aseistettua albanilaisrikollista, siitäkin huolimatta elin kyllä leffassa mukana!

Vielä vähän mielikuvista: olemme jo pitkään halunnut matkustaa Istanbuliin. Vaikka elokuva ei nyt ihan paras myyntimainos kaupungille ollutkaan ("Matkusta Istanbuliin, kidnappaamme ja kidutamme sinua") niin se tietty kipinä kyllä säilyi. Istanbul vain minun mielessä näyttäytyy niin historiallisena, kauniina ja salaperäisenä.

Ensi viikolla mennäänkin sitten kovin kirjallisissa merkeissä, kun Helsingin kirjamessut avaavat ovensa! Tämä lukutoukka tuskin malttaa odottaa!

Minulle tulee tästä kuvasta mieleen Christine - tappaja-auto.
Ihan sopivaa näin Halloweenin lähestyessä!

Lemmenlomalla

Kävimme lauantaina siipan kanssa elokuvissa. Edellisen rämistelyn jälkeen päätimme vaihtaa tunnelmaa ihan toisenlaiseksi ja kävimme katsomassa Meryl Streepin ja Tommy Lee Jonesin tähdittämää kypsempää rakkauskomediaa Lemmenlomalla. Tarina on yksinkertainen, pääpari on 31 vuoden liiton jälkeen vieraantunut toisistaan. Nukutaan eri makuuhuoneissa, ei keskustella ja häälahjaksikin passaa romanttisesti telkun kanavapaketti. Kunnes Streepin esittämä Kay kyllästyy ja hakee apua self-help -kirjasta ja eipä aikaakaan kun rouva buukkaa pariskunnalle matkan kirjan kirjoittaneen terapeutin (Steve Carrell) hoitoon.

Pieni miinus leffassa kyllä on ja yllättäen se on Steve Carrell, jonka huumori yleensä iskee allekirjoittaneeseen. Odotin koko elokuvan ajan että Carrell tekisi jotain hauskaa - ei tehnyt. Ymmärsin kyllä ettei hänen roolinsa tällä kertaa ollut komediallinen, mutta aivoni eivät pystyneet päästämään hauskan miehen leimasta irti.

Leffa ei ole mikään unohtumaton kokemus, mutta se oli mukava ja rento ja onnistui herättämään jopa vähän ajatuksiakin. Varmasti ihmissuhteetkin ovat vaarassa vinoutua jos jätetään asioita sanomatta, hampaankoloon. Kaipa se niin on, että melkein kaikki arvokkaat asiat tässä elämässä vaativat työtä ja vaivannäköä, niin myös avioliitto.

Ne pienet arkiset jutut, kosketus tai sanat, ovat sittenkin aika tärkeitä. Ainakin minusta huono päivä vähän paranee kun mieheni ottaa kädestä kiinni. Ja pieni mukava kommentti saattaa suorastaan joskus pelastaa päivän - niin pieni vaivalla! Ikävä kyllä huomaan että itsekin unohdan turhan usein antaa positiivista palautetta, mutta sunnuntainapa muistin sen, kiitos tämän elokuvan. Kirjastoreissullani tulin kerrankin sanoneeksi virkailijalle: "Kiitokset hyvästä työstä, olette tehneet tästä kirjastosta todella kivan paikan. Tänne on aina mukava tulla." Sain palkaksi ison hymyn sekä virkailijalta että ihan vierustoveriltakin. Tuli hyvä mieli. Muistaisinpa jatkossakin sanoa näitä tärkeitä pieniä kiitoksia!

Kun papparaiset lähtivät telmimään eli Expendables 2

Joskus on kiva käydä katsomassa aivan älytöntä elokuvaa ja jättää aivot narikkaan työviikon jälkeen.Vaikkei    työviikko erikoisen raskas ollutkaan, päätimme käydä katsomassa Expendables 2:n. Trailerin perusteella tiesin että luvassa on paljon rämistelyä ja vähän dialogia ja suuria tunteita - joskus sellaisellekin elokuvalle on paikkansa.

Expendablesiin näyttelijäkaartiin on kerätty melkein kaikki vanhat actionheput, pääosan esittäjänä heiluu Sylvester Stallone ja taustatukea antavat mm. Bruce Willis, Chuck Norris ja Dolph Lundgren, vilahtaapa leffassa Schwazeneggerkin. Herroissa alkaa ikä jo näkyä vaikka nyrkit vielä näyttävästi heiluvatkin. Varsinkin    ainoastaan kahta kuuluisaa repliikkiään toisteleva Schawarzennegger vaikutti aika väsähtäneeltä tapaukselta.

Minusta tämän tyyppisissä elokuvissa on se mukava puoli ettei niitä katsoessa tarvitse pelätä, sillä näitä sankareitahan ei tapa käsikranaattikaan. Juoni oli juuri niin ohut kuin kuvittelin ja dialogi koostui suureksi osaksi machohuudahduksista ja kömpelöistä vitseistä. Salin parhaat naurut taisi muuten irrottaa Chuck Norris pelkällä ilmestymisellään...  Minä olin erityisesti odottanut Jet Lin ja Bruce Willisin roolisuorituksia mutta harmikseni molemmat herrat viihtyivät valkokankaalla vain lyhyen aikaa.

Jep, leffa oli mitä arvelinkin. Mutta kaikessa kehnoudessaan se oli omalla tavallaan ihan viihdyttävä, varsinkin kun kehnoimmista elokuvistaa yleensä aikaiseksi mitä parhaimpia keskusteluja. Ja niinpä kuluikin meidänkin kotimatka taas varsin rattoisasti...