Mitäs sitä tulikaan luvattua?

Ihan ensimmäiseksi: hyvät uudenvuoden toivotukset kaikille. Tuokoon vuosi tullessaan sellaisia seikkailuita, joita toivotte!

 Minä olen uuden vuoden lupaus -ihmisiä. Vuoden vaihde tuntuu hyvältä hetkeltä miettiä mennyttä ja sitä, mihin suuntaan haluaisi elämänsä tulevana vuonna menevän. Lupaukset, tai oikeastaan tavoitteet, olen yleensä kirjannut ylös ja vuoden lopussa katson kuinka kävi. Joskus vuoden alussa tärkeänä pidetty juttu ei enää tunnukaan merkitykselliseltä ja sekin on ihan ok.

Viime vuonna lupasin seuraavaa:

• Pitää huolta minusta.
  Tässä olen mielestäni onnistunutkin. Kipeä niska saa nyt hierontaa, kokeilen töissä seisomista yms. En ehkä ole saavuttanut täydellisyyttä, mutta kiinnitin huomioni omaan hyvinvointiini ja sain aikaan ehkä jotakin. 
• Muuten ruokavaliotani terveellisemmäksi
  Metsään meni.
• Liikun 4h/viikossa.
  Onnistuin, muutamia satunnaisia viikkoja lukuunottamatta.
• Karsin pois energiasyöppöjä ja etsin juttuja, joista saa positiivista energiaa
  Yritystä on ainakin ollut, ehkä jopa onnistumisiakin.
• Opettelen yhden uuden taidon.
  En ole ihan varma uudesta taidosta, ennemminkin olen tainnut kehittää vanhoja kykyjäni. Loppuvuodesta lähdin mukaan myös luovan kirjoittamisen ryhmään, kokeilemaan josko tarinan kirjoittaminen voisi olla minun juttuni. Toistaiseksi minulla on ainakin ollut hauskaa!

Kokonaisuutena selvisin kai aika hyvin, olen ihan tyytyväinen aikaansaannoksiini!

Tänä vuonna ajattelin seuraavaa:

• Se terveellisempi ruokavalio.
  Ehkä nyt on oikea hetki?
• Opettelen tietämään ja sanomaan selvästi mitä haluan.
  Tämä on monelle varmaankin itsestään selvyys, mutta itse huomaan sortuvani siihen etten aina kehtaa tai tule ilmaisseeksi itseäni riittävästi, mikä johtaa harmitteluun jälkeenpäin. Piirre ärsyttää minua, joten haluaisin saada sen kitketyksi pois.
• Etsiä positiivisuutta kivojen projektien kautta.
  Ajattelin kokeilla päivittäistä valokuvaprojektia, jossa tallentaisin päivän ilonaiheita. Kenties ne pienetkin kivat jutut siten konkretisoituisivat.

Ensimmäinen kuva onkin muuten jo napattu, tästä se lähtee...

Istumalakossa

Luimme mieheni kanssa vähän aikaa sitten artikkelin istumatyön epäterveellisyydestä ja se pisti ajattelemaan. Istumme joka päivä työssämme ja kotiin tultuamme istumme vähän lisää. Yritämme kyllä liikkua säännöllisesti, n 4h/vko, mutta kaikkeen istumiseen suhteutettuna liikunnan määrä tuntuu aika suurelta.  Artikkelin mukaan istumatyö mm. vaikuttaa hidastavasti aineenvaihduntaan, jolloin rasva pääsee paremmin varastoitumaan ja tekemään tuhojaan. Oma lukunsa ovat varmaankin erilaiset selkä-ja niskajumit, joista minun alallani moni vanhempi työntekijä näyttää jo kärsivän.

Siispä päätimme vuoden lopuksi tehdä pienen kokeilun ja katsoa edistäisikö se terveyttämme. Ajatuksena minulla ja miehelläni oli seistä vähintään kolme tuntia työpäivän aikana. Saamme molemmat pöytämme helposti nostettua riittävän korkealle, joten ainakin ergonomia ei siltä osin muodostu esteeksi. Emme ole sen tarkemmin miettineet kuinka mittaamme kokeilumme tuloksia, kenties ihan vain pelkästään oman fiiliksen perusteella mennään.

Tänään on kokeilun ensimmäinen päivä ja nostin heti aamulla reippaasti pöytäni oikealle tasolle. On parempi aloittaa heti. Pöydän korkeus huomattiin toimistolla välittömästi ja moni tuli asiasta ihan kysymäänkin. Sepustin kiltisti tarinani, moni tuntui olevan samaa mieltä kanssani siitä että olisi joskus ihan hyvä seistäkin. Olen siinä mielessä onnekas että minulla on käytössäni sähköinen pöytä, jonka saa nostettua ja laskettua nappia painamalla, mutta monilla kollegoillani on ihan tavallinen pöytä, jonka ylös vain ruuvaamalla jokaista jalkaa erikseen ja kukapas jaksaisi päivittäin moista jumppaa?

Ensimmäisenä päivänä onnistun seisomaan 3,5 tuntia. Puolentoista tunnin seisominen alkaa tuntua jaloissa, mutta onneksi ruokatauko ja pikkupalaverit tarjoavat pieniä breikkejä rupeamaan. Loppupäivästä huomasin jo melkein kiemurtelevani tuolini ympärillä, joten päätin antaa itselleni armon ja istua. Totuttelu uuteen työasentoon vie kuitenkin aikaa enkä halua tappaa hassua innostustani heti alkuvaiheessa. Jos kokeilu kestää alkuinnostusta pidemmälle, raportoin lisää.

Hyvää epäonnistumisen päivää!

Tänään vietetään kansainvälistä epäonnistumisen päivää. Tarkoituksena ei ole velloa masennuksessa vaan muistuttaa ihmisille ettei epäonnistuminen ole vaarallista. Tiedän itse miettiväni haasteiden - mahdollisuuksien - edessä osaanko sittenkään. Pärjäänkö. Näytänkö ihan idiootilta. Ja kun tarpeeksi mietin moisia, olen jo valmis antamaan periksi ennen varsinaista yrittämistä! Näissä mietteissäni mieheni on minulle usein avuksi kysymällä: "Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?". Ja kun alan hänelle kertoa näistä painavista syistäni, huomaan että syyni ovat puppua, omien pelkojeni tekemää hämäystä. Joten oikeastaan pahin mitä voisi tapahtua, on jättää yrittämättä.

Joten tänään minä yritän rikkoa rajojani urheilussa ja opettamalla uuden ruokalajin paljon kokkaaville ystäville. (Joo, minä keittiötumpula ohjaamassa parempiani...) Aiotko ottaa tänään riskin ja kokeilla jotain uutta?

Kuten Vince Lombardi sanoo: "Winners never quit. Quitters never win."

shoulda woulda coulda

Tänään on taas sellainen päivä. Kun ei oikein jaksaisi, orastava päänsärky kolkuttaa takaraivossa ja ihan vaan laiskottaa. Ja tuntuu siltä että hieno aurinkoinen sunnuntai menee hukkaan. Pitäisi tehdä, nauttia ja suorittaa sunnuntai.

Tiedän että pitäisi mennä lenkille mutta riskipeliä sekin on. Joko saan niskassa veren kiertämään ja lisää energiaa päivääni, tai sitten lenkki imee lopunkin virran. Niin tai näin, ainakin olisin suorittanut juoksun...

Joskus aina iskee suorittamisen tarve, en edes oikein tiedä miksi. Pelkkä oleminen kai tuntuu liiaksi laiskottelulta ja hyvän ihmisenhän kuuluisi puuhailla kovasti kaikenlaista. Toimettomat kädet ovat synti - vai miten se nyt menikään?

Jep, joskus auttaa kun saa hiukan mussuttaa. Kerään vielä vähän virtaa ja alan sitten kaivamaan lenkkareita esiin...

Villejä rubiineja

Juhannusaattona hipsin lähellä olevalle niitylle poimimaan kukkia - aurinko helotti ja niityllä oli vastassa suoranainen lupiinimeri. Loikin sinne ja tänne, yritin valita väriyhdistelmiltään ihanimmat ja erilaisimmat kimppuuni, se oli melkein mahdoton tehtävä. Mutta kimpusta tuli ihana ja ihan oikeanlainen Juhannukseen.

Sitten Juhannuksen viettoon tuli mukaan kameran kanssa huitominen. Yritin kuvata kaunista kimppuani ja se osoittautuikin vaikeaksi. Mitä enemmän Lupiineja silmällä tarkastelin, sitä vahvemmin näin niiden erikoisen kauneuden. Joka ei välittynyt kuviini saakka. Yritin tallentaa huikeat väriyhdistelmät, geometrisuuden, kukkien määrän.

Tajusin rakastavani valokuvausta mm. siksi, että se pakottaa minut katselemaan asioita enemmän. Etsimään erilaisia näkökulmia. Tutkimaan valoja ja varjoja. Kun kulkee kameran kanssa, ei malta vain ohittaa kauneutta, vaan haluaa ottaa sen mukaansa ja jakaa muillekin.

Juhannus ilman suunnitelmia

Kulunut viikko on ollut aika raskas, edellisenä perjantaina loukkasin jalkani ja viikonloppu sitten vierähtikin kotinurkissa kun kenkää ei saanut jalkaan. Sunnuntai-iltana, kun jalka alkoi osoittaa jo toipumisen merkkejä, alkoi kurkkukipu. Muut viikon suunnitelmat, kuten kiva kirjabloggaajien tapaaminen, saivat väistyä niistämisen tieltä. Kyllähän se harmitti.

Sitten aloin miettiä oliko tämä merkki siitä, että olisi aika jo hidastaa. Ottaa ihan lunkisti. Kesäkuu on ollut melkoista vaakalentoa, kalenterini on pullottanut tekemisistä ja vaikka mukana on ollut paljon kivojakin juttuja, alkoi jossain vaiheessa tuntua siltä ettei sydän ollut ihan mukana, en osannut nauttia. Valokuvia on tullut otettua aiempaa vähemmän, koska olen ollut pettynyt otoksiin. Ihan ok kuvia, mutta ei mitään sykähdyttävää. Ei mitään mistä innostuisi.

Joten päätin että tänä juhannuksena meillä levätään. Olemme kotona ja rentoudumme, muita suunnitelmia ei ole. Meillä ei ole hienoa Juhannus-menua, jonkin verran herkkuja on kyllä hankittu mutta ajatuksena ei ole kuluttaa tuntikausia keittiössä.

On oikeastaan aika ihanaa ajatella viikonloppua ilman pakollista ohjelmaa, tehdään vain sitä mikä sattuu huvittamaan. Jos on kaunis ilma, voi ehkä mennä ulos piknikille. Tai sitten ei. Jos ei huvita. Ihan kuinka vaan. Vapaus. <3

Ihanaa ja rentouttavaa keskikesän juhlaa kaikille!

Mökki metsässä

Lähdettiin metsään samoilemaan, etsimään valkovuokkoja. Löytyi niitä ja sinivuokkojakin ja mansikantaimia. Ja sitten vähän rapistuneita omenapuitakin sekä vanha ruusupensas sekä talon kivijalka. Pysähdyin miettimään sitä, että tässä, ryteikössä, on joskus ollut talo. Ja talolla kaikesta päätellen emäntä, joka on ruusut, mansikat ja omenat rakkaudella istuttanut. Ja nyt jäljellä on vain luonto ja palanen sitä kivijalkaa.

Mielikuvitukseni sai tietysti hetkeksi vallan kun kuvittelin taloa ja ihmisiä jotka ovat sitä joskus asuneet. Iloja ja suruja, elämänkohtaloita.

Googlettelu paljasti alueen muuttuneen 1930-luvulla, talo siis lienee ajalta ennen sitä. Naapuri taas osasi kertoa alueella olevan vanhan apteekkarin talon raunion. Apteekkarilla oli kuulemma ollut ainakin hedelmätarha, yrttejäkin. Naapuri kertoi hakevansa apteekkarin tarhasta kesäisin luumuja, niitäkin siellä kuulemma on. Jotenkin kiva että hedelmätarha kuitenkin jatkaa edelleen eloaan ja ihmiset saavat siitä edelleenkin iloa - kaikkien näiden vuosien jälkeenkin.

Esteet on tehty ylitettäviksi eli mitä opin joogassa

Avasin tänään liikuntaputkea joogassa. Minä en ole luonnostani kovinkaan taipuisa ihminen ja kaikenmoiset venyttelytunnit käyvät siksi tunnolleni. Jotenkin kuitenkin päädyin Hot Yoga -tunnille, tavanomaiseen nöyryytykseeni. En taivu, asennot tuntuvat hankalilta ja lähinnä ne helpoimmat versiot harjoituksista onnistuvat. Surkeaa!

Tunti eteni siis normaaliin tapaansa ja yht'äkkiä huomasin soimaavani itseäni ja miettiväni "en ikinä enää tule tälle tunnille". Mutta hei hei hei - tämähän on ihan väärä asenne! Asioiden aloittaminen ja se, että on niissä huono, ei ole kivaa. Mutta jos tästä pääsisin yli, saattaisin ehkä päästä vaiheeseen, jossa kaikki ei ole enää ihan niin vaikeaa? Realistisesti ottaen, en tule varmasti ikinä pääsemään lähellekään ällistyttävän notkean opettajamme tasoa, mutta entä jos voisinkin olla vain notkeampi versio Norkusta?

Tämän oivallettuani päätin sinnikkäästi jatkaa tunneilla ainakin helmikuun loppuun saakka. Sen jälkeen osaan ehkä paremmin arvioida inhoanko oikeasti joogaa vaiko epäonnistumista.

Nuhanenän mietteitä eli tukka hyvin, kaikki hyvin?

Aamulla peilistä tuijotti punanenäinen takkutukka, ulkonäkö oli suoraan sanottuna yhtä hehkeä kuin fyysinenkin olo. Päätin yrittää tehdä oloni paremmaksi kuumalla suihkulla ja hyvän tuoksuisilla tuotteilla. Nenälle en oikein mitään voi tehdä, mutta kynnet sentään jaksoin laittaa nättiin kuntoon. Tuli parempi olo, niin kuin olisin taas vähän enemmän ihmisten kirjoissa.

Jäin miettimään ulkonäön merkitystä ihmiselle vähän enemmänkin. Muistan että mummilleni oli vanhanakin vielä tärkeää päästä kampaajalle. Vaikka jalat eivät enää kantaneetkaan, hän halusi silti nauttia pienestä hemmottelusta ja olla naisen näköinen. Samaa olen kuullut muualtakin, painoipa ihmistä vanhuus, sairaus tai vaikka köyhyys, taitaa moni haluta silti näyttää ihmiseltä. Paremmalta. Sellaiselta, joka on muutakin kuin vain sairas, vanha tai muuten ongelmainen. Sellaiselta, joka on samanlainen kuin muutkin.

Muistan lukeneeni jostain kampaajasta joka hyväntekeväisyytenä tarjosi palvelujaan vähäosaisille. Ajatus saattaa ensin tuntua hölmöltä, kai vähäosaisilla on isompiakin pulmia kuin se mitä hiusten leikkuu ratkaisee. Mutta minä luulen, että tämä apu oli näille ihmisille tärkeä, koska kukapa ei haluaisi näyttää siistiltä, yhteiskuntakelpoiselta, kauniimmalta? En sano että kampaaja voi ratkaista niitä isoja ongelmia, mutta kenties sekin auttaa jos aamulla peilistä katsookin ihan kivan näköinen tyyppi.

Atshiu.

Tänään olin kiltti.

Tänään olin kiltti. Tai vielä kiltimpi kuin tavallisesti. Olen purrut kieltäni ja antanut periksi tehdäkseni toiselle hyvän mielen. Pistänyt jonkun toisen onnellisuuden omien pikku juttujeni välille. Kuunnellut vähän rivienkin välistä ja oikeasti miettinyt mitä tuo ihminen tarvitsee. Tarjonnut apua ilman pyytämistäkin. Vaikka pää olikin kipeä ja olo väsynyt.

Minulla on tästä aika hyvä olo. En tiedä onko kyse joulusta vai mistä, mutta tuskinpa joulupukin tontut kirjaavat nimeäni ylös. Mutta silti tänään kaikki on mennyt tosi mukavasti - ehdin juuri täydellisesti bussiin vaikka olinkin myöhässä, vieläpä siihen nopeimpaan, joka vain huristeli tyhjien pysäkkien ohi. En ole törmännyt töissä yhteenkään ongelmaan jota en saisi ratkaistua, eikä päätäkään enää särje. Ehkä keräsinkin itselleni hyvää karmaa?

Kello käy... / Mustavalkomaanantai #93

Mustavalkomaanantaissa haetaan tällä kertaa innoitusta Zen Cafén kappaleesta Ihminen, joka muuten onkin hieno biisi. Ihmisestä tuli mieleen montakin ideaa, lopulta päädyin tähän melko kirjaimelliseen tulkintaan kertosäkeestä. "Sinä olet ihminen, muistatko... Kello käy, kello käy... Kello käy..."

Tuon kohdan valitsin innoituksekseni telkusta näkemäni Steve Jobs -dokumentin takia. Dokumentissa jo syöpään sairastunut Jobs puhui valmistamassa oleville nuorille sanoilla, jotka jäivät mieleeni.

"Your time here is limited so don't waste it living someone else's life. Don't be trapped by dogma - which is living with the results of other people's thinking. Don't let the noise of other's opinions drown out your own inner voice. And most important, have the courage to follow your heart and intuition. They somehow already know what you truly want to become. Everything else is secondary."

Viisaita sanoja.

Lisää Zen Caféta täällä.

Synkkiä aikoja

Vaikka yleensä olenkin syysihminen, ei lokakuu toistaiseksi ole osoittautunut kovin kehuttavaksi kuukaudeksi. Berliinin reissu oli toki hauska, mutta se tuntui yllättäen padonneen kuorman asioita, joita pitäisi tehdä. Pimeyskin tekee aamulla heräämisestä työlästä ja iltaisin alkaa olla jo aika vähän hyvää kuvausaikaa. Olen yrittänyt pitää mielen virkeänä ja kehitellä kaikkea hauskaa puuhaa - toivoen että syksy ja talvi menisivät ohi ikäänkuin huomaamatta, mutta taitaa olla turha toivo...

Kuukauteen, joka vielä on kesken, on mahtunut kaikenlaisia yllätyksiä - hyviä juttuja, askarruttavia asioita ja valitettavasti niitä huonojakin. Sen huonoimman sain kuulla eilen. Vaikkei asia suoranaisesti minua kosketakaan, en voi olla ajattelematta erästä läheistäni joka tällä hetkellä elää luultavasti elämänsä raskainta aikaa.

Se muistuttaa minulle siitä, kuinka hauras elämä ja onni on. Vasta edellisenä päivänä nauroimme kahvilassa, vuorokaudessa kaikki kääntyi päälaelleen. Yksi puhelu voi joskus muuttaa kaiken. Pahaa aavistamatta vastaat ja sen jälkeen elämä ei ehkä koskaan olekaan ihan niinkuin ennen.

Kuvituksena otoksia viime viikolta kun pelloille nousi kaunis usva. Satumainen.

Epäonnistumisiako?

Kävin eilen harjoittelemassa pimeässä kuvaamista, tavanomaisen heiluvin tuloksin. Joiden kuvien kohdalla jäin kuitenkin miettimään onko epätarkka kuva sittenkään epäonnistuminen. Joskus virhe voi tuoda kuvaan jotakin uutta, ehkä välittää uudenlaista tunnelmaa. Jokin näissä allaolevissa kuvissa vetoaa minuun vaikka ne ovatkin viallisia. Beauty in ugly?

Varsinkin tämä vahinkolaukaus miellyttää kovasti silmääni, minusta se on melkein maalausmainen.  Väritys tulee muuten katulampun keltaisesta valosta. Kaunis?

Tässä kuvassa on minusta Halloween-meininkiä. Oli synkkä ja myrskyinen yö...  (Pitkä valotusaika ja tuuli ne yhteen soppii!)

Auringonlaskuja

Tajusin tällä viikolla kuinka usein elämässä jää auringonlaskujen ihaileminen kaiken muun jalkoihin. Aina on kiire jonnekin, pitää olla tekemässä jotakin eikä ole aikaa vain seistä ihailemassa taivasta. Tällä viikolla olen kai ollut liikkeellä auringonlasku-aikaan ja kerrankin malttanut pysähtyä. Oikeastaan aika nöyräksi tekevä fiilis, sellaisella hyvällä tavalla.

 

Äitini rakasti auringonlaskujen valokuvaamista, eilen tajusin miksi. Ja tajusin senkin, että samat kaiut minussakin soivat. :)

Tänä iltan oli sadetta ilmassa, taivaanrannan peitti iso , matalalla oleva pilvi. Tunnelma  taivaalla oli jotenkin epätodellinen.

Pilvenhattara sitä suurempaa pilveä vasten.

Rakastan näitä siniharmaan sävyjä.

Myöhemmin horisontti hehkui vaaleanpunaisena.

Ja sitä unelman sinistä...