Maleficient

Päätimme sateisena helatorstaina lampsia leffaan, katsottavaksi valikoitui Maleficient ihan vaan siksi että lapsena minusta Prinsessa Ruusunen oli tarinoista ihanin. (Kun sillä oli niin kaunis tukka ja paras mekko kaikista prinsessoista...) Luonnollisesti myös Angelina Jolien ja pikku Jolie-Pittin roolisuoritukset kiinnostivat, herra Norkku taas odotti taistelukohtauksia ja 3D-efektejä.

Leffan jälkeen tiimin fiilikset olivat ristiriitaiset: minä ihan kohtuullisesti tykkäsin, herra ei. Eniten keskustelua herätti "tosirakkauden suudelma" koska elokuvassa tunnuttiin väittävän ettei tosirakkautta olisi olemassakaan. Romantikkona kyllä haluan siihenkin uskoa, mutta minusta tosirakkaus on se, joka on kestänyt jo kolhun jos toisenkin, ei se ensi-ihastus josta saduissa luemme.

3D-efektit olivat jokseenkin turhia leffassa, en itse kiinnittänyt niihin mitään huomiota. Saduista pitävälle tämä lienee ihan mukava katsottava, etenkin jos myös se Disneyn versio on tuttu.

"Ensin mä olin et ounou, sit mä olin et jes"

Olen nyt kuukauden päivät takkuillut puhelimeni kanssa. Kaikki kestää, GPS menee päälle jos sitä sattuu huvittamaan ja välillä vähän kaadutaankin. Viimeinen niitti oli se kun saanutkaan ladattua kirjastosta lainaamaani e-kirjaa kapulaani. Puhelin latasi, latasi ja latasi vaan mitään ei ilmestynyt lukuohjelmaan. Alkoi hermo mennä kun halusin sen kirjan niinkuin nyt heti. Mies katseli ajan touhujani ja sitten - kai kyllästyi - ja ehdotti että asennappa käyttis uudelleen. Niin aivan, miten tämä ei ollut edes tullut mieleeni?!

Sitten asenneltiin ja päiviteltiin ja välillä alkoi vähän huulikin väpättää kun tuli virheimoituksia. "Joudunko mä nyt menemään Facebookiin TIETOKONEELLA?" Myös kaikkien salasanojen muistaminen osoittautui aika työlääksi, tässä kohtaa miehen "Miksei sulla ole mitään systeemiä niiden muistamiseksi?" ei hirveästi auttanut. Kyllä ei ennenvanhaan tarvinnut kymmeniä salasanoja muistaa jotta SAA LADATTUA E-KIRJAN PUHELIMEEN. (No myönnetään että lankapuhelimen ja paperikirjan liittokaan ei olisi onnistunut.) Menin sitten nukkumaan ajatellen ettei mikään tule koskaan olemaan enää hyvin. (Kyllä, ehkä omaan hiukan draamakuningattaren piirteitä.)

Aamulla, hyvin nukuttujen unien jälkeen, oli meno onneksi toisen moinen. Olin näemmä saanut asennukset tehtyä ennen itkupotkuraivareita ja jäljellä oli vain sovellusten latailu ja somistaminen. Päivitetty käyttöjärjestelmä toimi entiseen verrattuna kuin salama ja kyllä, se kirjakin latautui lukuohjelmaan. Mitä opimme tästä? 1) mieheltä saa joskus aika hyviä neuvoja 2)älä asenna väsyneenä mitään 3)huomenna on aina uusi päivä, kuten Scarlett O'Harakin aikoinaan sanoi.

Ps. #satasyytäiloon: 21. sain puhelimeni kuntoon!

Perjantai Pompejissa

Taas on leffa-illan paikka! Leffaksi valikoitui Pompejin 3D-versio, jota tähdittävät Kit Harington, Emily Browning ja Kiefer Sutherland. Harington on minulle tuttu mm. Game of Thrones -sarjasta, jossa hän esittää kylmässä pohjoisessa tappelevaa Jon Snowta. Aika samantyyppinen rooli on Kitille nytkin osunut sillä tälläkin kertaa hän esittää hurjasti taistelevaa orpopoikaa, tällä kertaa vain pahiksina ovat roomalaiset.

Leffa itsessään tarjosi sopivan annoksen viihdettä perjantai-iltaan, Pompejissa oli jokaiselle jotakin. Romantiikka, actionia, kelpo 3D-efektejä. Leffan juoni toki on omalla tavallaan aika tyypillinen lajilleen, on tyttö, poika, pahis ja tulivuori. Muistan jonkun viisaan joskus sanoneen että kaikki naiset haluavat miehen jota ei pysäytä edes käsikranaatti ja aikalailla tässä onkin leffan paras anti. Harringtonin rooli juron herkkänä supersoturina lienee ihan tarkoituksella kirjoitettu vetoamaan niin miehiin kuin naisiinkin.

Rikkana rokassa muuten mukavassa leffaillassa olivat edellisen penkin pölöttävät miehet: juttua nimittäin tuntui riittävän koko leffan ajan, siitäkin huolimatta että seurueelle asiasta jo huomautettiinkin. Jos ei elokuva kiinnosta niin sitten vaan ulos juttelemaan!

Pääsiäinen

Pääsiäinen tarjosi minulle, kuten varmaan monelle muullekin, loistavan breikin aherruksesta. Sää suosi,
vihdoinkin sai nauttia auringosta ja lämmöstä. Me pysyttelimme tuttuun tapaan kotona, muutamia vieraita kävi mutta muuten otimme iisisti. Vieraille tarjotut leipomuksetkin onnistuivat mikä on aina kivaa ja vähän yllättävääkin, meikäläisen keittiössä kun piisaa joskus vähän liikaakin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Suosittelen muuten happaman ystäville noita Kinuskikissan sitruunaneliöitä - olivat nannaa!

Jalkakremppani keskellä suurensuuri ilonaihe on se, että näemmä pyöräily onnistuu minulta kivutta. Voin siis lopettaa itseni säälimisen sohvalla sipsipussin kanssa ja purkaa energiaani fillarin selässä. Vauhtini on toki samaa luokkaa kuin ostarille polkevilla mummoilla mutta mitäs siitä - tärkeintä on liike!

Nautin myös siitä että pääsen viettämään vihdoinkin aikaa pihalla. Taas on kuoputeltu ja ihmetelty maasta kohoavia vihreitä juttuja. Tulppaanini näyttävät olevan tuloillaan, narsissit valitettavasti jäivät sen maaliskuisen takatalven uhreiksi. Yksi krookuskin on pihallemme jostain eksynyt. Ja kyllä, kesän ensimmäiset torkut pihalla kirjan kanssa on nyt otettu. Love it!

#satasyytäiloon:
16. rentoilu
17. keittiöonnistumiset (hurraa!)
18. pyöräily (tuplahurraa!)
19. yllärikrookus
20. torkut auringossa

Muistoja menneisyydestä

Mennyt viikko on ollut vauhdikas. Sain fysioterapeutilta kuulla tuomion jalkaongelmastani ja lenkkeily saa toistaiseksi jäädä - nyt opetellaan pieniä mutta vaikeita perusasioita. Toisaalta harmittaa, mutta toisaalta tuntuu hyvältä saada virheellinen asento korjattua ennenkuin aiheutan itselleni isompaa vahinkoa.

Viikko on ollut myös ystävä-painotteinen, perjantaina herkuttelimme Krullan jälkiruokabuffetissa ja lauantai oli varattu ystävän menestyksen juhlistamiselle. On jännää ja ihanaakin huomata kuinka joidenkin ihmisten kanssa yhteys säilyy vaikka emme tapaakaan niin usein. Krullasin tapaamiselle oli syykin, viisi vuotta sitten kirjoitimme itsellemme kirjeet jotka perjantaina nyt avasimme. Kirjeet sisälsivät toiveita, oletuksia tulevaisuudesta, ohjeitakin. Itse toivoin tuolloin mm. oppivani elämään tässä hetkessä ja nauttimaan siitä mitä minulla jo on. Näitä asioita olenkin yrittänyt opetella mutta työ jatkuu vielä! Kirjoitimme uudet kirjeet, viiden vuoden kuluttua nähdään kuinka silloin käy. Kirjejuttu oli itseasiassa hauska, mielenkiintoinen ja jopa vähän jännittäväkin. Pulina pöydässämme ainakin hiljeni joksikin aikaa kun jokainen vakavoitui lukemaan omaa viestiä itselleen.

Krullasin jälkiruokabuffet ei sekään ollut pöhkömpi kokemus, wieniläistyyliset herkuttelut maistuivat kaikille oikein hyvin. Kumma kyllä, erityisen paljon ilahduin raparperikiisselistä jota oli tarjolla kaikkien sacher-ihanuuksien ja pienten leivosten rinnalla. Ihaninta on ehkä muuten se, että kohta on taas raparperiaika!

Tällä viikolla on myös aloitettu kevätsiivous, kaivauduin oikein varaston perimmäisiinkin laatikoihin ja sieltähän löytyi vaikka mitä. Niinkuin kasetteja, vihkoja johon on kirjoitettu laulujen sanoja ja Suosikin fani-kirjanen Michael J. Foxista. Paljon ihania, hölmöjä muistoja tuli mieleen!

#SataSyytäIloon:

• 12: ystävät
• 13: jälkiruokabuffet (rapaperikiisseli!)
• 14: kirje itseltäni
• 15: muistot menneisyydestä

Laiska sunnuntai

Tästä taitaa tulla laiska sunnuntai. Sade ropisee katolla, se on ääni jota olen pitkinä talvikuukausinakaivannut. Talvella sade on niin äänetöntä, vasta ulos kurkistaessa tajuaa olevansa lumimyräkän keskellä.

Sateen ropinassa on jotakin kodikasta. Ainakin silloin kun se nimenomaan on ropinaa ja on sunnuntai ja sitä tietää ettei tarvitse lähteä minnekään ja saa olla vaikka koko päivän kuuntelemassa ja katselemassa sadetta.

Sadepäivät melkein haastavat hidastamaan, ne melkein huutavat että asetu sohvan nurkkaan mukavasti ja lue kirja. Katso vihdoinkin se elokuva jonka tallensit monta viikkoa sitten. Tai ihan vaan ole, katso ja kuuntele sadetta.

PS. #satasyytäiloon: #10 sateen ropina, #11 laiskat sunnuntait.

Mussunmussun

Olen tässä odotellut positiivista fiilistä jotta voisin taas kirjoitella ilon aiheista. Mutta kiitos, viime sunnuntaisen haaverin, olen ollut vähän happamalla tuulella. On se jännä juttu kuinka elämän onni näyttää joskus riippuvan juuri siitä asiasta mikä ei ole saatavilla. Nyt kun olen viikon verran lepuuttanut jalkaani, olen todennut että lepuuttaminen on tylsää ja heikentää moraalia.  (Normaalisti kyllä mielelläni makoilen lukemassa mutta annas olla kun sanotaan ettei SAA liikkua!) Harkitsen jo vakavasti pyöräilyn aloittamista...

Jos nyt mainitsisin jotain positiivistakin, niin ainakin työpaikan järjestemä terveys-haaste on kuulunut viikon valonpilkkuihin. Haasteessa kerätään päivittäin pisteitä eri suorituksista Excel-taulukkoon ja kaiketi eniten pisteitä kerännyt tiimi voittaa palkinnon. (Vaikka tärkeintä ei tietenkään ole päämäärä, vaan se palkin... eikun siis matka.) Haasteen suoritukset ovat ihan fiksuja juttuja, jotka liittyvät oikeaan ruokavalioon, liikuntaan ja palautumiseen. Pisteitä saa mm siitä ettei istu kerrallaan enempää kuin 90 minuuttia tai että käyttää koko päivän ajan portaita jne. Hauskinta on kuitenkin ollut huomata kuin täpinöissään tiimimme haasteesta on: kaikilla tuntuu olevan vähän parempi mieli ja haasteeseen osallistumattomatkin ilakoivat mukana. Tämä siis pääsee sijalle 9 listallani 100 syytä iloon.

Ja onhan nyt toki perjantai ja aurinkokin paistaa, ehkä tämä elämä ei kuitenkaan ole niin kamalaa. (Vaikka nyt olisi kyllä hyvä lenkkikeli...)