Marraskuu on ollut täällä hiljainen. Tuntuu että aika vain on loppunut kesken kalenterista - työjuttuja, kaikenlaisia kotijuttuja, flunssaa... On ollut ihan hauskaa, mutta olen myös aika kuitti. Siksi kuvaaminenkin on jäänyt, osittain myös auringonvalon puutteen takia. Luonnon kauneuskaan ei nyt häikäise eikä minua oikein innosta lähteä kuvaamaan.Aika on ollut raskas, jotenkin syksy saa ajatukset kääntymään muistoihin ja menetykseen, mollivoittoisuuteen. Olen ajatellut omia rakkaitani ja tukenut ystävää hänen menetyksessään. Tiedän että jäähyväisetkin ovat osa elämää, mutta joskus ne vain jättävät jälkeensä ison haavan. Sellaisen joka kenties arpeutuu, mutta ei koskaan parane.
Suru on siitä jännä juttu, että sen kanssa voi luulla pääsevänsä sinuiksi ja sitten yhtenä päivänä joku kysyy jotakin mitä et osannut odottaakaan ja padot aukeavat. Menneen vuoden aikana olen oppinut jo itkemään julkisilla paikoilla jos itku tulee. Muistan että ensimmäisen työpäiväni aikana itkin vain viidesti - muistan että olin ylpeä siitä.
Olen viime aikoina alkanut miettiä tätä asiaa enemmän, huomaan että nyt haluan ja pystyn puhumaan jo tästä. Ei se helppoa ole, mutta luulen että nyt on aika käsitellä asiaa.
Hassua. Ajattelin kirjoittaa kuvankäsittelystä, mutta tässä kävikin nyt näin. Kuvat saavat siis odottaa hetkisen lisää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!