There is a life about to start when tomorrow comes

Onpahan ollut melkoinen vuoden aloitus! Kuluneina viikkoina arkeani ovat sulostetuttaneet mm. rikki mennyt tv-antenni, kaukolämpöhärpäke, läppäri ja ihan viimeisimpänä kännykkä. Kaikki on toki korjattu, mutta mukavasti ne ovat nostaneet stressipiikkiä. Rikottujen laitteiden ohella olen onnistunut myös rikkomaan itseni - ensin silmätulehdus viiden viikon silmätippakuurilla ja tämän viikon olen potenut polveani joka jostain kumman syystä on kipuilemaan ja naksumaan. Alkoi tuntua siltä että tähdet eivät ihan ole meikäläisen kannalta suotuisissa asemissa.

Otsikon lainasin muuten törkeästi Les Misérablesista, kävimme nimittäin eilen elokuvissa musikaalinautinnolla. En ole nähnyt Les Misiä koskaan näyttämöllä mutta ihastuin varsinkin lauluihin kovasti. Suoraan sanottuna olen hoilannut I dreamed a dreamiä koko päivän kotona (kammottavan huonosti!) - anteeksi naapurit!

Mutta eteenpäin vie ihmisen mieli. Eilen tajusin että ollaan jo melkein keväässä, pääsiäinenkin jo ihan nurkan takana. Kohta piha kuorituu lumimassojen alta lenkkipolun kera. (Kunhan se polvi nyt vaan paranisi...)

A good day to die hard & Anna Karenina

Jylläävässä silmätulehduksessa on sentään jotain hyvääkin. Vaikka lukeminen onkin sumeaa, näen sentään kauas eli leffassa käynti onnistuu - sitä hupia onkin sitten harrastettu.

Sunnuntaina laitettiin aivot narikkaan ja käytiin rämistelemässä Bruce Willlisin kanssa tuoreimman Die Hard -leffan merkeissä. Menihän se, Bruce on edelleen melkoinen Jakke Jäyhä ja näissä leffoissahan on kivaa se, ettei turhia tarvitse jännittää, sillä leffan juonihan on pääpiirteittäin selvä jo ennen kuin trailerit loppuvat. Tällä kertaa rymisteltiin Venäjän maaperällä jossa John McClane ja poika pistävät hengiltä noin tsiljoona venäläistä pahista. Ilmeisesti yksi amerikkalainen vastaa vähintäänkin kymmentä venäläistä?

Venäjällä myös pysyimme, sillä tiistaina pääsin viimein katsomaan Anna Kareninan. Elokuva oli hyvin kaunis ja pidin myös kovasti taustalla soivasta pienestä surullisesta sävelmästä. Ehkä pikkuisen kuitenkin karsastin pääparia, Anna ja Vronski olivat minun makuuni vähän turhan nuoren oloisia. Herra Norkku kiitteli kovasti elokuvan "näyttämöä", joka kyllä olikin nokkela ratkaisu.

Seuraavaksi haikailen Les Miserablesin perään...

Tammikuun projekteja

Tammikuu kuluu kovaa vauhtia loppuun ja täällä on hiljaista kuin pakastimessa! Kulunut kuukausi on ollut yllättävä ja stressaava ja huomaan että se syö kirjoitusintoani. Mutta yritän kuitenkin.

Herra Norkku on ollut jokusen viikon työkomennuksella muissa maissa kaukaisissa ja olin jo etukäteen kehitellyt liudan projekteja itselleni pitkiä pimeitä tammikuisia iltoja kuluttamaan. Ihan hyvä, sillä olen huomannut kotona yksin olon olevan tylsää.

Meneillään ovat mm. seuraavat puuhat: 

• Teemakuvauksen aakkoshaaste, aikaa 2 kk.
  Kuvia on otettu 7, mutta koska jostain pakkomielteestä johtuen yritän julkaista kaiken aakkosjärjestyksessä jumitan E:ssä. Jonka pitäisi kaiken järjen mukaan olla helppo nakki, mutta jostain syystä se ei ole. Esiliina, eri kokoinen, elämä - eikä mitään ideoita!
• 365 kivaa päivää eli vuoden kuvaprojektini
  Ajatuksena olisi pitää kuvapäiväkirjaa tämän vuoden ajan ja toistaiseksi ollaan kartalla. Toki myönnän että osa kuvistani on tosi tylsiä, mutta syytän tästä itseni lisäksi myös vuodenaikaa joka ei pahemmin valolla valokuvaajaa helli sekä seuranpuutetta. Toistaiseksi pahin aallonpohjani taitaa olla pahvilaatikosta otettu taidonnäyte, onneksi mukaan mahtuu vähän parempiakin otoksia. Pakko on kuitenkin todeta ettei allekirjoittaneen arki ihan kauhean glamourista ole, ihan tavallista arkea vaan.
• Lukeminen
  Lukujuttuihin olenkin heittäynyt apinan raivolla ja paljon kivaa ja kiinnostavaa on tullut vastaan. Niistä lisää toisaalla.
• Vaatehuoneen siivous
  Edelleen puhtaasti ajatustasolla...
• Perhesiteiden katsominen
  Perhesiteet on amerikkalainen draamasarja, johon koukkuunnuin joululomalla ja päätin ottaa sarjan kaikkien jaksojen katsomisen projektikseni. Kahlattavaa piisaa sillä tuotantokausia oli viisi ja kullakin kaudella on kuvattu parikymmentä jaksoa. Nyt, jo monien traagisten hetkien jälkeen olen sentään saavuttanut jo vitos-kauden. Mikä saavutus! 

Vuoden jännittävin kuva - pahvilaatikko!

Mitäs sitä tulikaan luvattua?

Ihan ensimmäiseksi: hyvät uudenvuoden toivotukset kaikille. Tuokoon vuosi tullessaan sellaisia seikkailuita, joita toivotte!

 Minä olen uuden vuoden lupaus -ihmisiä. Vuoden vaihde tuntuu hyvältä hetkeltä miettiä mennyttä ja sitä, mihin suuntaan haluaisi elämänsä tulevana vuonna menevän. Lupaukset, tai oikeastaan tavoitteet, olen yleensä kirjannut ylös ja vuoden lopussa katson kuinka kävi. Joskus vuoden alussa tärkeänä pidetty juttu ei enää tunnukaan merkitykselliseltä ja sekin on ihan ok.

Viime vuonna lupasin seuraavaa:

• Pitää huolta minusta.
  Tässä olen mielestäni onnistunutkin. Kipeä niska saa nyt hierontaa, kokeilen töissä seisomista yms. En ehkä ole saavuttanut täydellisyyttä, mutta kiinnitin huomioni omaan hyvinvointiini ja sain aikaan ehkä jotakin. 
• Muuten ruokavaliotani terveellisemmäksi
  Metsään meni.
• Liikun 4h/viikossa.
  Onnistuin, muutamia satunnaisia viikkoja lukuunottamatta.
• Karsin pois energiasyöppöjä ja etsin juttuja, joista saa positiivista energiaa
  Yritystä on ainakin ollut, ehkä jopa onnistumisiakin.
• Opettelen yhden uuden taidon.
  En ole ihan varma uudesta taidosta, ennemminkin olen tainnut kehittää vanhoja kykyjäni. Loppuvuodesta lähdin mukaan myös luovan kirjoittamisen ryhmään, kokeilemaan josko tarinan kirjoittaminen voisi olla minun juttuni. Toistaiseksi minulla on ainakin ollut hauskaa!

Kokonaisuutena selvisin kai aika hyvin, olen ihan tyytyväinen aikaansaannoksiini!

Tänä vuonna ajattelin seuraavaa:

• Se terveellisempi ruokavalio.
  Ehkä nyt on oikea hetki?
• Opettelen tietämään ja sanomaan selvästi mitä haluan.
  Tämä on monelle varmaankin itsestään selvyys, mutta itse huomaan sortuvani siihen etten aina kehtaa tai tule ilmaisseeksi itseäni riittävästi, mikä johtaa harmitteluun jälkeenpäin. Piirre ärsyttää minua, joten haluaisin saada sen kitketyksi pois.
• Etsiä positiivisuutta kivojen projektien kautta.
  Ajattelin kokeilla päivittäistä valokuvaprojektia, jossa tallentaisin päivän ilonaiheita. Kenties ne pienetkin kivat jutut siten konkretisoituisivat.

Ensimmäinen kuva onkin muuten jo napattu, tästä se lähtee...

Istumalakossa

Luimme mieheni kanssa vähän aikaa sitten artikkelin istumatyön epäterveellisyydestä ja se pisti ajattelemaan. Istumme joka päivä työssämme ja kotiin tultuamme istumme vähän lisää. Yritämme kyllä liikkua säännöllisesti, n 4h/vko, mutta kaikkeen istumiseen suhteutettuna liikunnan määrä tuntuu aika suurelta.  Artikkelin mukaan istumatyö mm. vaikuttaa hidastavasti aineenvaihduntaan, jolloin rasva pääsee paremmin varastoitumaan ja tekemään tuhojaan. Oma lukunsa ovat varmaankin erilaiset selkä-ja niskajumit, joista minun alallani moni vanhempi työntekijä näyttää jo kärsivän.

Siispä päätimme vuoden lopuksi tehdä pienen kokeilun ja katsoa edistäisikö se terveyttämme. Ajatuksena minulla ja miehelläni oli seistä vähintään kolme tuntia työpäivän aikana. Saamme molemmat pöytämme helposti nostettua riittävän korkealle, joten ainakin ergonomia ei siltä osin muodostu esteeksi. Emme ole sen tarkemmin miettineet kuinka mittaamme kokeilumme tuloksia, kenties ihan vain pelkästään oman fiiliksen perusteella mennään.

Tänään on kokeilun ensimmäinen päivä ja nostin heti aamulla reippaasti pöytäni oikealle tasolle. On parempi aloittaa heti. Pöydän korkeus huomattiin toimistolla välittömästi ja moni tuli asiasta ihan kysymäänkin. Sepustin kiltisti tarinani, moni tuntui olevan samaa mieltä kanssani siitä että olisi joskus ihan hyvä seistäkin. Olen siinä mielessä onnekas että minulla on käytössäni sähköinen pöytä, jonka saa nostettua ja laskettua nappia painamalla, mutta monilla kollegoillani on ihan tavallinen pöytä, jonka ylös vain ruuvaamalla jokaista jalkaa erikseen ja kukapas jaksaisi päivittäin moista jumppaa?

Ensimmäisenä päivänä onnistun seisomaan 3,5 tuntia. Puolentoista tunnin seisominen alkaa tuntua jaloissa, mutta onneksi ruokatauko ja pikkupalaverit tarjoavat pieniä breikkejä rupeamaan. Loppupäivästä huomasin jo melkein kiemurtelevani tuolini ympärillä, joten päätin antaa itselleni armon ja istua. Totuttelu uuteen työasentoon vie kuitenkin aikaa enkä halua tappaa hassua innostustani heti alkuvaiheessa. Jos kokeilu kestää alkuinnostusta pidemmälle, raportoin lisää.

Maya 3: Life - Death - Time

Kävimme juhlistamassa tänä vuonna itsenäisyyspäivää vähän erilaisella tavalla, pistäydyimme nimittäin Didrichsenin taidemuseossa katsomassa Maya III -näyttelyn. Olen ollut pikkutytöstä saakka innostunut historiasta, haaveilinpa joskus arkeologin työstäkin, olkoonkin että minun kuvitelmissani arkeologia oli yhtä vauhdikasta menoa kuin Indiana Jones -leffoissa. Mayat taas ovat minun (vilkkaahkossa) mielikuvituksessani lähinnä lapsuudensarjakuvista tuttu kansa, kulta-aarteineen ja ihmisuhreineen.

Näyttely kuvaa Mayojen ajankäsitystä, joka onkin kovin ajankohtainen juuri nyt, onhan Mayojen kalenterin mukainen maailmanlopun päivä jo ensi viikolla. Muina aiheina ovat arkinen elämä ja kuolema. Pieni Indiana Jonesini kieltämättä heräsi hetkeksi eloon katsellessani taidokkaita esineitä ja ihmellessäni kuinka savesta tehdyt kulhot ovat ylipäätään voineet säilyä niin hyvässä kunnossa vuosisatoja. Ennenkuin huomasinkaan huomasin jo "tulkitsevani" sarjakuvista ammentamillani laajoilla ja taatusti pätevillä tiedoilla kaikenmoisia kaiverruksia, miehelläni mahtoi olla hauskaa...

Näyttelyn kiinnostavin elementti oli museon alakerrassa sijaitseva alamaailma, jossa paitsi kurkistettiin kuolemaan liittyviin riitteihin, myös luolaan josta esineitä oli löydetty. Olipa mukana valokuvakin paikasta, josta eräs kivinen koodekin säilytykseen tarkoitettu rasia oli löydetty. Erittäin siistiä!

Näyttelyn teemoihin liittyen järjestetään Yliopistomuseolla arkeologi, professori Arthur Demaresitn luento 20.12.2012 klo 17:30 - 19:00. Luennon aiheena on “Endings and Beginnings:  The Ancient Mayan Civilization and the December 21st 2012 Apocalypse” ja sinne on vapaa pääsy, ilmoittauminen tapahtuu Didrichsenin museon sivujen kautta.

Kiinnostuneille kerrottakoon vielä että museon näyttelyyn on vapaa pääsy maailmanloppupäivänä (21.12.2012) ja jos hyvin käy, niin vielä uuden vuoden päivänäkin. ;-)

Vesipeto!

Huih, ollaan jo joulukuussa, pian takana on taas yksi vuosi. Aika on mennyt hurjaa vauhtia. Marraskuun pimeys on ollut raskasta, töissä on ollut kiireistä ja joulukuu vain pääsi jotenkin hiipimään kimppuun. Jotain uuttakin sentään aloitin - nimittäin aamu-uinnin. Kun jalan jumitus ei näyttänyt antavan perää, vedin (lopulta) syvään henkeä ja yritin keksiä jotain uutta. Uinti on harrastus, jonka pariin tunnun palaavan muutaman vuoden sykleissä. Siinä on jotain samaa kuin juoksussa, ollaan yksin omien ajatusten kanssa, keskitytään ja annetaan kropan tehdä se, mitä sen täytyy.

Aamuliikunta on edelleen sekä tuskallista ja antoisaa. Kaikkein vaikeinta on sängystä nouseminen, sen jälkeen jo helpottaa. Altaalla on aamuisin aika tyhjää, sekaan mahtuu oikein hyvin ja "lenkkini" jälkeen ehdin vielä hyvin töihin. Parasta on varmaankin aamuliikunnasta saatava energia, oloni on huomattavasti virkeämpi töissä ja mielikin on hyvä kun jotain on saatu aikaiseksi aamusta.

Oma lukunsa ovat muut uimarit. Olen oppinut jo tunnistamaan vakiporukan kasvoja, jotka suurimmaksi osaksi taitavat olla eläkeläisiä. Heidän juttujaan on kiva kuunnella salaa, vähän ne hymyilyttävätkin. Olen ollut huomaavani vesijuoksijoiden radalla vähän flirtinpoikasta, yhdessä papoista taitaa olla vähän naistennaurattajan vikaa ja mummot tuntuvat tykkäävän naurattamisesta.

Tuntuu hyvältä löytää itselleen iloa tuottavia juttuja, nyt yritän vain vimmatusti pitää rutiineistani kiinni. Positiivista energiaa kyllä tarvitaankin talvesta selviämiseen!

Kuvituksena on marraskuun kuvahaasteen tuotokseni. Kuva on pyhäinmiesten päivältä, silloin, auringon laskiessa pelloille hiipi upea usva ja oli ihan pakko lähteä kameran kanssa seikkailemaan. Keskimmäinen kuva on väriversio, sepialla ja mustavalkoisella versiolla tutkin kuinka väritys muuttaa kuvan tunnelmaa. Ja muuttaahan se! Sepiassa on, kuten arvata saattaa, vanhan ajan tunnelmaa ja mustavalkoversio on melkeinpä pelottava.

Tätä kuvaa lukuunottamatta, ehdin valokuvaamaan aika vähän, valoa riittää nyt aika heikosti. Joulukuun kuvahaaste saattaakin olla kinkkinen, katsotaan mitä Facebookin Teemakuvaus-ryhmä keksii...